Kierrätettäväksi
Nintendo on lisälaitteiden kiistaton kuningas, ja firmalla on ollut tapana lypsää pelikonsoleistaan kaikki irti. Ellei muuten, niin sitten kehittämällä kaikenlaisia ylimääräisiä palikoita koneeseen liitettäväksi. Epäonnistuneita kokeiluja on sattunut matkan varrelle riittämiin eikä Nintendo 64:n levyasemakaan pötkinyt pitkälle. GameCuben myötä aikoinaan vähälle huomiolle jääneitä peliprojekteja on alettu herätellä henkiin ja Doshin the Giant on mainio esimerkki tästä. Vaikkei peliä alkuperäisen julkaisunsa myötä mestariteokseksi julistettukaan, on siinä nähty potentiaalia.
Nintendon avustama pieni Param-tiimi on työskennellyt Doshin the Giantin parissa vuosikausia. Tätä GameCube-uusintaa on lisäksi ollut urakoimassa 1080 Snowboardingin taustalta löytyvä ohjelmoija Giles Goddard. Jälki on persoonallista ja omaperäiset pelithän otetaan aina avosylin vastaan, vaikkei GameCubella ole tähänkään asti ollut niistä pulaa. Doshin the Giantia tulee pakostikin verrattua Pikminiin, onhan molemmissa kyse Nintendolle harvinaisesta lajista eli strategiasta. Kummassakaan pelattavuus ei ole kärsinyt, vaikka genren pelejä on yleensä totuttu pelaamaan tietokoneen ääressä. Vertailut taannoiseen PC-peliin Black & Whiteen voi jättää omaan arvoonsa, sillä kuten sanottua Doshin the Giant on vanhempaa perua.
Päiväni jumalana
Aamuisin merestä nouseva Doshin-jättiläinen on palvottu hahmo alkeellisissa kylissään asuvien ihmisten keskuudessa. Keltaisen jumalan tehtävä on taata kansalleen suotuisat elinolot ja nauttia samalla itselleen suoduista kunnianosoituksista. Jokainen pelikerta alkaa samalla tavalla. Neliömallisen maailman täyttää meri, jota värittää muutama iso ja useampi pieni saari vuorineen ja palmupuineen. Näille on perustettu neljä yhteisöä, joista kukin on oma heimonsa. Eri kylien asukkaat suhtautuvat Doshiniin erilailla joko, riippuen siitä onko tämä ollut mieliksi heille.
Neljään kylään ei tarvitse tyytyä, vaan väkeä voi risteyttää. Täytyy vain kuskata kaksi uudisraivaajaa tarpeeksi etäälle asutuksesta ja huolehtia, että ne ovat eri sukupuolta. Sivilisaation perustaminen ei käy hetkessä ja monet uudella kylällä on monta uhkaa. Näistä vähäisin ei ole Doshinin jalkapohja, jonka alta tapaa löytyä litistyneitä ihmisiä. Etenkin täysikasvuisen jättiläisen kontrolloiminen aiheuttamatta tuhoa on vaikeaa, jos sattuu harppomaan kylän poikki asukkaiden vilistäessä jaloissa. Työnnettäessä ohjaustikkua taakse päin Doshinin kulkusuuntaan nähden ei se käänny vaan peruuttaa, mikä vaatii totuttautumista. Pelaajasta riippumattomia uhkia ovat rankkasateet, pyörremyrskyt ja tulivuorenpurkaukset.
Kyläläisten toiveita toteutetaan muokkaamalla maata viljelys- tai rakennuskelpoiseksi. Doshin pystyy nostamaan tai laskemaan maanpintaa haluamalleen tasolle. Saaria voi jopa hukuttaa mereen ja nostaa sen pohjasta uusia. Yksi Nintendo 64:n levyaseman hyvistä puolista oli sen tarjoama joustava tallennuskapasiteetti. GameCube-versio syö tilaa muistikortilta melko paljon, mutta tämän antaa anteeksi, kun huomaa pelialueen olevan täysin muunneltavissa haluttuun muotoon. Kovin monipuolista näkymää ei Doshin the Giantia pyörittävä tekniikka suo, mutta on joka tapauksessa hienoa nähdä kartan piirtyvän omien päähänpistosten mukaan.
Vartin verran kestävän päivän päättyessä ihmiset heiluttavat Doshinille käsiään jäähyväisten merkeissä, sillä seuraavana aamuna paikalle ilmaantuva jumala on jo uutta sukupolvea. Se tunnistetaan kyllä, sillä ulkonäöllisesti Doshin ei muutu kuin kokonsa puolesta. Jättiläistä kohtaan osoitettu rakkaus nimittäin kasvattaa sitä päivän mittaan. Tyytyväiset kansalaiset lähettävät jumalansa nähdessään tälle sydämiä. Kun näitä on kertynyt kokonaisen ympyrän verran ruudun laidoille, kasvaa Doshin. Vuorokauden pyörähtäessä alkupuolelleen on pelihahmo palannut alkuperäiseen kokoonsa. Tällöin valtakunnan poikki löntystely kestää tuhottoman kauan. Koko tuo askeliin pituutta ja taivaltamistakin tulee vähemmän hermoja raastavaa puuhaa, vaikkei Doshin edelleenkään osaa juosta.
Palaute on suoraa
Doshin osaa myös kiukutella ja kun alamaiset vaativat kurittamista, muuttaa napinpainallus jätin vihamieliseksi Jashiniksi. Paholaismaisen hirviön hyödyllisiin ominaisuuksiin kuuluu kyky liitää jonkin matkaa ilmassa. Myös vuoret on helppo laittaa matalaksi viskomalla tulipalloja. Moinen käytös kerää tietenkin kyläläisten vihat Jashinin niskaan ja ruutua kiertävät sydämet korvautuvat pääkalloin. Jashin pystyy kasvamaan Doshinia nopeammin suututtamalla väkeä, mutta jättää jälkeensä myös huonon maineen, jota ei paikata muutamalla hyvällä teolla. Ihmisten luottamuksen palauttaminen vie moninkertaisesti enemmän aikaa kuin sen musertaminen.
Jumalalle pystytetään monumentteja sen perusteella, onko tämä pidetty vai ei. Kuuttatoista pelin läpäisyyn vaadittavaa rakennelmaa ei synny ilman Doshinin avustusta. Toivottu monumentti syntyy vasta pelaajan tuotua kukan työmaalle. Jos tätä ei ehdi tehdä, on tulos jotain hämmentävää ja kaikki on aloitettava alusta. Jokaisesta monumentista on kaksi erinäköistä tyyppiä. Jashinin kylvämä viha ilmentyy piikikkäänä muodostelmana, kun Doshinin rakkaudesta nauttivat rakentajat tekevät ystävällisemmän oloisen muistomerkin. Monumentti on tuhottava sen valmistuttua, jotta uutta päästään rakentamaan, mutta siitä jää merkintä listaan.
Siinä missä sellaiset alunperin Nintendo 64:lle suunnitellut pelit kuin Eternal Darkness ja Star Fox Adventures onnistuvat olemaan GameCuben näyttävimpiä pelejä, muistuttaa Doshin the Giant juuristaan. Ihmishahmoihin tai näiden mökkeihin ei ole käytetty muutamaa polygonia enempää eikä itse Doshiniakaan ole juuri yksityiskohdilla siunattu, mitä nyt napa on näyttävästi esillä. Jashin on jo vähän särmikkäämpi näky. Kauempaa katsottuna kyläläiset ja muut pienemmät hökötykset näyttäytyvät rumina sprite-kuvina. Jotakin kaunistakin tehostetta on vanhentuneen grafiikan päälle liimattu. Vettä pelissä näkee paljon, mutta se onkin taitavasti tehtyä. Kameran sukeltaessa pinnan alle muuttuu myös äänimaailma. Aurinko liukuu niinikään upeasti taivaan reunalta toiselle ilmoittaen päivänkulusta.
Amerikan markkinoilla Doshin the Giantia ei näillä näkymin julkaista, mutta ei se ole mikään sikäläisiltä pelaajilta sivu suun menevä helmi. Jumaluudesta haaveileville se on kuitenkin mainio leikkikenttä. Pelin kestoa on mahdoton sanoa, mutta näpertelyn parissa viihtyviä Doshin the Giant vetää puoleensa varmasti kymmenien tuntien edestä. Tarinaa pelissä ei ole alkuselostusta enempää, vain opas, joka latelee hyödyllisiä neuvojaan. Talven keskeltä aurinkoisiin tunnelmiin vievä saarimaailma alkaa vähitellen pännimään, sillä mitään odottamatonta ei peli onnistu tarjoamaan. Niille, jotka etsivät GameCubelta jotain erikoisempaa kuin moneen kertaan nähtyjä urheilu- ja räiskintäpelejä, voi Doshin the Giantia suositella varauksetta. Se ei ole yhtä viimeistellyn oloinen kuin Nintendon suuremmat tuotannot, mutta persoonallisuus korvaa tekniset puutteet.
