Kasarinostalgiaa
Yksi Gunnin neronleimauksista oli antaa tarinan sankarille Peter Quillille muisto äidistään ikivanhan Walkmanin muodossa. Pysyvästi keskenkasvuisen mieslapsen psyykettä pystyttiin näin ollen viestimään katsojalle tunnettujen pop-biisien tahtiin. Tästä syntyi Marvel-universumiin useampikin muistettava hetki, kuten Peterin hupaisa intro tai isän ja pojan koskettavat jäähyväiset Cat Stevensin tahtiin. Sama idea on nyt poimittu Eidos-Montrealin tuottamaan lisenssipeliin. Tällä kertaa sovitus on kuitenkin kyyninen ja laiska, joka muistuttaa ainoastaan siitä miten tarkkaan Gunnin valitsemat kappaleet tukivat tarinaa.
Pelin juoni on erikoinen sekasotku elokuvien ja sarjisten kronologiaa. Guardiansit ovat olleet kimpassa vasta hetken verran, eikä kukaan tunnu oikeastaan tuntevan heitä muuta kuin saamattomina vätyksinä. Samaan aikaan kuitenkin Thanos on kuollut ja kuopattu, ja taustalla viitataan jatkuvasti huomattavasti mielenkiintoisempiin seikkailuihin. Sekava vyyhti käynnistyy epäonnistuneesta keikasta karanteenivyöhykkeelle, jossa poppoo onnistuu tuttuun tapaan tekemään huonosta tilanteesta entistä pahemman. Pian perässä juoksevat niin Nova Corpsin intergalaktiset poliisit, messiasta jäljittävät kultistit ja Draxiin ihastunut murhanhimoinen Lady Hellbender, joka on helposti pelin paras ja hauskin hahmo.
Guardians of the Galaxy elää oudossa välimaastossa sovituksena. Se yhtä aikaa haluaa muistuttaa jatkuvasti Gunnin elokuvista ja viittaakin niihin jatkuvalla syötöllä, mutta lisenssien vuoksi se ei myöskään pysty olemaan niiden suora sovitus. Näin ollen, joka kerta kun tarina tuntuu viimein lähtevän omin voimin lentoon, jostain pitää repiä tuskallinen yritys muistuttaa pelaajia muista tuotteista joihin he voisivat myös käyttää rahansa.
Ristitiitaisuus yltää kaikkialle. Peter kantaa mukanaan Walkmania, mutta 70-luku on vaihtunut kasariin ja tällä kertaa Star-Lord vohkii nimensä fiktiiviseltä bändiltä, jonka keskinkertaista musiikkia peli on tulvillaan. Ilahduttavasti Eidos antaa jälleen painoarvoa Peterin ja tämän äidin väliselle suhteelle, ja palaa takaisin hahmon alkuperäiseen luomiskertomukseen. Näistä aineksista syntyvät myös pelin koskettavimmat, joskin läpeensä ennalta-arvattavat hetket.
Menoa ja mäiskettä
Guardians of the Galaxy on toimintapeli, joka ammentaa vapaasti niin Uncharted-sarjasta kuin Tomb Raiderista – omaperäisiä ideoita siitä on vaikea löytää. Hyvistä esikuvista huolimatta se ei kuitenkaan tunnu osaavaan päättää minkälainen peli se haluaa olla. Sen maailma on sarja putkijuoksua ja onnettomien tilpehöörien noukkimista, eikä räiskintä itsessään tunnu muulta kuin keskeneräiseltä konseptilta, joka jouduttiin julkaisemaan ilman viimeistelyä.
Seikkaileminen lupaa paljon. Vartijoiden matka vie heidät paikasta toiseen galaksin eri laitamille, mikä tarjoaa oivan mahdollisuuden monipuoliseen tutkimusmatkailuun. Harmillista kyllä, lopputulos menee tässäkin kohtaa sieltä mistä aita on matalin. Peter käyttää Arkham-peleistä vohkittua skanneria jatkuvalla syötöllä, mikä paljastaa hetkessä miten staattisia ja kliinisiä ympäristöt lopulta ovat. Jokainen pelin pulmanratkontaa painottavista tilanteista lopulta päätyy samaan muottiin. Peter skannaa alueen, jossa muutama korostettu kohta kertoo heti mitä pitää tehdä. Tämän jälkeen komennetaan joku kaveruksista selvittämään tilanne, jolloin automaatio hoitaa loput. Haukotuksilta ei voi välttyä.
Taistelut ovat myös yhtä puuduttavia, joista jokainen seuraa samaa kaavaa alusta loppuun. Vartijat tipahtavat selkeälle areenalle, jonne virtaa ammuttavaa eri kokoisissa aalloissa, kunnes pakollinen kohtaus on ohitse. Vihollisilla on tämän lisäksi Borderlands-tyylinen terveysmittari, jota sitten hitaasti louhitaan pienemmäksi yksin tai ryhmän taitoja hyödyntäen. Välillä peli antaa mahdollisuuden yhteiselle hyökkäykselle, jolloin mittarista pätkäistään isompi pala kertaheitolla. Korkeammat vaikeusasteet tekevät vihollisista kestävämpiä, mikä ei tarkoita että peli olisi vaikeampi, ainoastaan tylsempi.
Vielä pahempia ovat mukaan ängetyt ajastetut rämpytys-sessiot, jotka ilmestyvät satunnaisesti välianimaatioiden aikana. Juuri kun tarinaan pääsee syventymään, peli nakkaa yhden näistä yli vuosikymmen sitten vanhentuneista mekaniikoista kuvioihin ja pilaa fiiliksen tyystin. Onneksi ne voidaan kytkeä pois päältä pelin vaikeustasojen valinnasta.
Taitojen ohella kahakoita tasapainottaa pikapalaverin mahdollisuus, jossa koko poppoo kerääntyy koolle kuuntelemaan pelaajan valitsemaa palopuhetta. Nämäkin tilanteet ovat harmillisesti mekaanisia toistoja itsestään, eikä pelin toivoma innostava fiilis välity ohjaimen toiselle puolelle. Tilanteesta riippuen hahmot esittävät valituksia kokemastaan ahdingosta, johon peli esittää kaksi vaihtoehtoa heidän motivoimiseksi. Oikea valinta antaa koko remmille bonuksia hyökkäyksiin ja laittaa satunnaisen lisenssikappaleen soimaan taustalle. Itse näitä ei voi valita tai soittaa milloin haluaa, sehän saattaisi antaa menolle ihan liikaa persoonallisuutta.
Pelimekaniikat kompuroivat samalla tavalla kuin tarinankerrontakin. Tyyliä ja asennetta on vaikka muille jakaa ja niiden yhdistelmä hymyilyttää monta kertaa, mutta vain hetkellisesti. Turhan usein pelisessioiden aikana mietin, että tämä olisi ollut huomattavasti parempi Telltalen tarinavetoisena seikkailuna kuin kolmannen persoonan toimintapelinä. Valtaosa tarinasta vietetään keskusteluissa tai muita hahmoja seuraamalla täysin lineaarisissa ympäristöissä, mikä vahvistaa epäilystä ettei tästä pitänyt tulla tämän kaltaista lopputulosta alun perinkään. Roolipeliä tästä ei myöskään saa tekemälläkään, sillä valinnat ovat täysin pinnallisia ja loppuratkaisujakin on tasan yksi. Hahmojen väliset riidat jäävät näin ollen vain turhaksi lässytykseksi vailla kontekstia.
Risuja ja ruusuja
Audiovisuaaliselta puolelta Guardians of the Galaxya on vaikea moittia. Peli näyttää ja kuulostaa kauttaaltaan erinomaiselta. Ääninäyttely on luontevaa ja parhaimmillaan saa unohtamaan käsikirjoituksen ammottavat heikkoudet puhtaan karisman avulla. Varsinkin Rocketin, Gamoran ja Draxin näyttelijät ovat loistavia rooleissaan. Säveltäjä Richard Jacquesin musiikki tempaa mukaansa heti alkumetreiltä ja sitä oikeastaan kuuntelee mieluummin kuin mukaan väkisin ängettyjä pop-hittejä.
Jälkimmäiset ovatkin pelin suurin heikkous. Aluksi kasarinostalgia hivelee selkäpiitä petollisen seireenin lailla, mutta kun tajuaa että nämähän ovat niitä samoja kappaleita mitä jokainen laiska tuotanto käyttää tuota kirottua vuosikymmentä emuloidessaan, niin kokonaisuus alkaa maistua pahvilta. Yhtäkään oivallusta ei soundtrackilta löydy, ja pahimmillaan biisien käyttö on suorastaan armottoman lapsellista. Tästä esimerkkinä vaikka kohtaus, jossa sydäntäsärkevät jäähyväiset saavat taustalle puhkikulutetun Don't Fear the Reaperin.
Tekninen toteutus ansaitsee myös suitsutusta erinomaisista valikoista ja vaikeustasoa helpottavista valinnoista. Kokonaisuuden voi pelata läpi likipitäen kuin animaatiota katselisi, joka on varmasti uusille tulokkaille erinomainen tapa tutustua tähän maailmaan ja hahmoihin. Pelin saavutukset eivät myöskään ole sidottuja vaikeustasoihin, mikä on sekin juhlimisen arvoinen päätös. Pelissä ei myöskään nähdä turhia mikromaksuja tai väkisin väännettyä moninpeliä. Guardians of the Galaxy on täysin itsenäinen yksinpelikokemus, joka on jonkinlainen saavutus itsessään.
Visuaalinen ilme on myös kauttaaltaan ilahduttava. Vartijoiden maailma on tulvillaan värejä ja yksityiskohtia, jotka parhaimmillaan antavat sille kauan kaivattua tekstuuria ja persoonaa. Hahmojen animaatiot ovat myöskin ilmeikkäitä, joskin huulisynkkaus näyttää menevän vähän miten sattuu tilanteesta riippuen.
Onneksi huumori pelastaa paljon. Siinä missä pelimekaniikat laahaavat tylsyyden soissa, nokkela sanailu ja mielenkiintoiset hahmot jaksavat ilahduttaa kerta toisensa jälkeen. Sarjakuvista tuttu telepaattikoira Cosmo saa viimein ansaitsemaansa huomiota ja erityisesti Draxin lakonisesta maailmankatsomuksesta saadaan pelin parhaat naurut. Tekninen toteutus kuitenkin ontuu oudosti jopa näiden kohdalla. Välillä hahmot pälättävät toistensa päälle, kun keskusteluja aktivoivat triggerit kompastuvat omaan innokkuuteensa. Joskus taas juttuja ei pääse kuulemaan loppuun pelin päättäessä käynnistää välianimaation ilman minkäänlaista varoitusta. Jos haluaa kuunnella höpöttelyä kunnolla, pitää vain seistä paikallaan ja odottaa. Mutta ottaen huomioon miten tylsiä muut vaihtoehdot ovat, se saattaa jopa olla paras vaihtoehto.
Petraamista odottaen
Olisipa Guardians of the Galaxy parempi peli. Siinä on kaikki ainekset teoriassa kohdillaan, mutta yksikään ei tunnu toimivan yhteiselossa toisten osa-alueiden kanssa. Juoni on yllättävän hauska ja oivaltava seikkailuraina, mutta se nojaa liikaa elokuviin joita se ei lopulta voi emuloida lakipykälien vuoksi. Huumori on leppoisaa ja mukavaa kuunneltavaa, mutta siitä ei pääse nauttimaan kun peli jatkuvasti vänkää vastaan. Joka kerta kun meno tuntuu paranevan, Guardians kompastuu omaan sekamelskaansa.
Ehkä se vain sopii teemaan. Onhan nimikkosankarien kööri jatkuvasti ristiriidassa keskenään, ja yksi tarinan kantavia teemoja on heidän hidas havahtuminen siihen, että yhdessä työskentely voittaa jatkuvan kinastelun. Ikävä kyllä samaan lopputulokseen ei ainakaan vielä päästä, ja vaikka Guardiansin pelaa läpi ilman pahempia mutinoita, sen pariin ei halua palata yhden kerran jälkeen enää uudelleen. Täyshintaisena tuotteena sitä on näin ollen vaikea suositella muuta kuin kovimmille sarjan faneille. Muiden kannattaa odotella alennusmyyntejä, mutta siihen mennessä on ehkä tullut jo parempaa pelattavaa.
