Tapahtumat sijoittuvat kansan keskuudessa kuoleman vuorena tunnetulle Hikami-vuorelle. Pyhänä pidetyssä paikassa on aikojen saatossa harjoitettu erikoista uskontoa, jonka mukaan ihmiset ovat syntyneet vedestä ja palaavat veteen elämiensä lopussa. Tästä syystä tiheän metsikön ympäröimä vuori kutsuu luokseen kuolemaa janoavia ihmisiä viettämään sinne viimeisiä hetkiään. Pelin kolme päähahmoa matkaavat Hikami-vuorelle erilaisten syiden ajamina, mutta jokainen heistä joutuu kohtaamaan menneisyytensä aaveet silmästä silmään.
Varsinainen pääjuoni tuntuu hieman sekavalta ja laimealta. Erityisesti pelin alkupuolella tapahtumat etenevät todella hitaasti, ja kestää aikansa ennen kuin kertomus pääsee kunnolla vauhtiin. Maiden of Black Waterin tarinallisesti parhainta antia ovatkin sen taustatarina ja vuorella henkensä menettäneiden ihmisten karmaisevat kohtalot. Nämä pääjuonta tukevat elementit saa selville keräämällä ympäri maailmaa lojuvia päiväkirjan sivuja ja paperinpalasia, joten kaikkien maassa kimmeltävien tavaroiden kerääminen on varsin suositeltavaa.
Ei aiheuta painajaisia
Ehdottomasti suurin ongelma on se, ettei luomus ole niin pelottava kuin odotin. Yleensä japanilaiset kauhupelit saavat minut kiljumaan kauhistuksesta ja piiloutumaan sohvan taa, mutta tällä kertaa pelon tunne ei tavoittanut sisintäni. Ilmapiiri ja äänimaailma ovat koko ajan melkoisen karmivia, ja kaikki kauhun elementit ovat läsnä – ne eivät vain syystä tai toisesta onnistu puhkeamaan kukkaan.
Teoksessa pelataan kolmella eri hahmolla. Parrasvaloon pääsevät Yuri Kozukata, Ren Hojo sekä Miu Hinasaki. Heillä jokaisella on omat syynsä rientää tutkimaan kummituksia pursuilevaa vuoristomaisemaa pimeyden laskeuduttua rinteiden ylle. Monella eri hahmolla seikkaileminen tuo mukanaan virkistävää vaihtelua, vaikkei yksikään ilmeettömistä sankareista tunnu järin mielenkiintoiselta tai erikoiselta. Pelattavien hahmojen lisäksi pelaajalle esitellään liuta sivuhahmoja. Omaan makuuni erilaisia sivuhahmoja on aivan liikaa, sillä menin monesti sekaisin siitä kuka kukin on.
Naishahmojen vähäinen vaatetus sai osakseen kritiikkiä Wii U -version julkaisussa. Minulla ei periaatteessa ole yhtikäs mitään sankarittarien lyhyitä hameita tai paljastavia paitoja vastaan, mutta yksi suuri huoli sisimmässäni herää. Neitokaiset juoksentelevat viileässä säässä vesisateessa, pulikoivat joissa ja järvissä ilman minkäänlaisia vedenpitäviä vaatteita tai sateenvarjoa, joten vilustumisen uhka on ilmeinen. Koska hahmojen vaatetusta pystyy vaihtamaan, niin toiveissani olisikin edes jonkinmoinen sadetakki nuorten tyttösten suojaksi.
Sano muikku!
Sankarit samoilevat pitkin Hikami-vuoren metsäisiä rinteitä turvanaan yllättävän laadukas taskulamppu sekä erityinen kamera nimeltään Camera Obscura. Verenhimoisten henkien ilmestyessä näköetäisyydelle on aika kaivaa tuo taianomainen vekotin taskusta ja alkaa näpsimään. Ihmisille vaaraton kamera saa kummitukset parkumaan kivusta, ja muutaman täydellisen otoksen jälkeen kummitukset kokevat lopullisen kuolemansa – ainakin hetkeksi. Mitä lähempänä pahaa henkeä kuvaaja seisoo, sitä enemmän vahinkoa kamera aiheuttaa. Tästä syntyykin mielenkiintoinen soppa: Pelihahmon on siis seisottava tarpeeksi lähellä kohdettaan tehdäkseen runsaasti vahinkoa, mutta pysyttävä samalla tarpeeksi kaukana, ettei itse joudu kummituksen iskujen tulilinjalle. Käytössä on onneksi väistöliike tukalien tilanteiden varalle. Usein valokuvia joutuu näpsimään todella ahtaissa paikoissa, ja tällöin täydellisen otoksen ottaminen sekä viholliselta väistely tuottaa hieman vaikeuksia. Monesti paniikissa karkuun juostessani jäin jumiin seiniin, pensaisiin ja ties mihin esteisiin. Jos tilaa on runsaasti, sujuu kummitusten lahtaaminen leppoisasti.
Valokuvista jaetaan pisteitä, ja kyseisillä pointseilla ostetaan päivityksiä kameraan, laadukkaampia filmejä, parantavia yrttejä tai muita tuiki tarpeellisia tavaroita. Camera Obscura kehittyykin ajan kanssa varsin näppäräksi vekottimeksi. Muutenkin kameran käyttö aseena on varsin kekseliästä. Jos sankarit vain posauttelisivat kummituksia lättyyn perinteisillä aseilla, menettäisi teos periaatteessa kaiken viehätyksensä.
Uudestaan! Uudestaan! Uudestaan!
Kameraa liikutellaan käyttäen joko ohjaimen tatteja sekä R- ja L-näppäimiä, liiketunnistusta tai molempia yhtä aikaa. Valokuva otetaan painamalla ZR-liipaisinta. Liiketunnistuksen käyttö ei omalla kohdallani oikein luonnistunut, mikä johtui aivan täysin omasta osaamattomuudestani. Tatteja ja näppäimiä heilutellen homma sujui jopa minulta melko kitkattomasti, vaikka ohjaus vaatiikin nopeaa reaktiokykyä ja sorminäppäryyttä. Oletuksena kameran liikeherkkyys on asetettu melkoisen raskaaksi, mutta onneksi sitä pystyy asetuksista säätämään kätevästi haluamaansa herkkyyteen.
Kummitusten manaamisen paras hetki koetaan hengen vaipuessa ikuiseen uneensa. Jos olentoa ehtii koskettamaan ennen sen muuntumista tähtipölyksi, pääsee pelaaja näkemään pienen välähdyksen sen synnystä eli kummitukseksi muuttuneen ihmisen kuolemasta. Nämä hetket ovat varsin karmaisevaa katseltavaa, ja tyylikkäästi toteutetut pätkät saavat kylmät väreet juoksemaan pitkin selkäpiitä.
Japanilaisista myyteistä ja taruista inspiraationsa saaneet henget ovat ulkonäöltään melkoisen hurjia. Valitettavasti samoja pahiksia vastaan joutuu taistelemaan monia kertoja, ja pikkuhiljaa tutut naamat alkavat kyllästyttämään, eivätkä tunnu enää niin hirmuisilta. Samojen asioiden toistaminen yhä uudelleen ja uudelleen onkin yksi Maiden of Black Waterin pahimmista synneistä. Itseään toistavien vihollisten lisäksi myös seikkaileminen tapahtuu koko ajan tutuksi tulleissa maisemissa. Juonellisesti tämä käy järkeen, mutta vaikka synkeä maailma näyttää lumoavalta ja tunnelma vuoren rinteillä on hyytävän kaunis, alkaa samoissa metsiköissä sekä luolastoissa ramppaaminen pian uuvuttamaan.
Potentiaalia olisi viiden tähden peliksi, mutta...
Teknisesti Switch-versiossa ei ole sen kummempia ongelmia. Joskus ilmenee pientä ruudunpäivityksen laskua ja omituista tökkimistä, mutta suurimman osan ajasta peli pyörii vallan mainiosti.
Project Zero: Maiden of Black Water sopii sekä sarjan uusille että vanhoille faneille. Tarjolla on esimerkiksi kaksi vaikeustasoa: tarinannälkäisille suunnattu helppo sekä vähän taitavimmille pelaajille tarkoitettu normaali. Minulle tämä oli ensikosketus Project Zero -pelisarjaan. Näin keskinkertaista huonomman pelaajan näkökulmasta voin paljastaa, ettei helppo vaikeustaso ollut ainakaan minulle liian helppo. Toisaalta taas normaalikaan vaikeustaso ei tuntunut mitenkään älyttömän hankalalta.
Wii U -versioon verrattuna vuoden 2021 teos ei ole kokenut kovinkaan suuria muutoksia. Ainoastaan grafiikka on päivitetty nykyaikaan ja peliin on lisätty muutamia asuja sekä valokuvausmoodi, mutta siihen se jääkin. Ulkoisesti teos on melko näyttävä, mutta esimerkiksi hahmojen hiusten grafiikka on auttamattomasti jäänyt ajasta jälkeen.
Tunnelmallinen Project Zero: Maiden of Black Water on mielenkiintoinen tapaus. Siinä on kaikki elementit viiden tähden kauhupeliin, mutta pienten ongelmien takia se ei aivan yllä siihen. Keskinkertainen tarina, samojen vihollisten ja maisemien toistuminen kerta toisensa jälkeen vievät arvosanasta pienen palasen. Myöskin se, ettei luomus ole järin pelottava raahaa pisteitä alaspäin. Tykkäsin pelistä keskinkertaista enemmän ja toivon ehdottomasti sarjalle jatkoa, mutta tämän nimikkeen arvosanaksi jää vahvan positiivinen kolmonen.
