Fairytale fightsin satumaailmassa muhii kuumottava tilanne. Vanhat tutut hahmot – Punahilkka, Lumikki ja kumppanit – ovat menettäneet suosionsa. He ovat kuitenkin valmiita taistelemaan saadakseen sen takaisin. Vääryyden korjaamiseen tarjoutuu oiva tilaisuus, kun tukkijätkät pöllivät kolmen karhun maagisen puurokattilan.
Näistä alkuasetelmista lähdetään Castle Crashersin kaltaiseen, sivuttain rullaavaan seikkailuun. Playlogicin Fairytale Fights tarjoilee yksinkertaisen tarinan, joka hakee selvästi vaikutteita klassisista kertomuksista ja lisää niihin humoristisia käänteitä. Juonta kuljetetaan nopeilla välinäytöksillä ilman dialogia: hahmot lähinnä ääntelevät vihaisesti, pelokkaasti tai muuten vain kummasti. Tapahtumia selostetaan lyhyillä tekstipätkillä aina uuden kappaleen alussa, mutta tiivistelmät voi helposti missata kokonaan. Muutenkin tarina jättää kylmäksi, sillä huumoria ei tuoda tarpeeksi esille.
Dialogin puute yhdistettynä vinoutuneeseen pelimaailmaan ja poikkeukselliseen Unreal Engine 3:n soveltamiseen luovat Fairytale Fightsille kuitenkin jossain määrin omaperäisen tunnelman. Teknisesti peli ei tee mitään erityisen hyvin, sillä tekstuurit ja geometria ovat jopa askeettisia. Lisäksi reilut veriroiskeet saavat ruudunpäivityksen toisinaan liukastelemaan. Värikkäiden satumaisemien yksityiskohdat jaksavat silti viihdyttää. Parhaimmillaan taustalla häärii jättiläinen, jonka keittiöhyllyllä pelaaja loikkii menemään. Kehittäjät tosin innostuvat kierrättämään samoja elementtejä kohtauksesta toiseen, eikä erikoisemmista maisemista päästä suuremmin nauttimaan.
Satumaisen tylsä
Fairytale Fightsin päävalikkona toimii Taleville-kyläpahanen, jonka kautta päästään käsiksi tarinatilaan, ihastelemaan tilastoja sekä valitsemaan pelihahmoja. Seikkailu on selvästi parhaimmillaan neljän pelaajan kesken. Yksinäisiä arvostelijoita auttaa seuranhakujärjestelmä, joka ei kuitenkaan tunnu koskaan löytävän pelikavereita. Pelattavuuden kannalta katsottuna tämä ei yllätä lainkaan, sillä Fairytale Fights on perinpohjaisen tylsä kokemus.
Seikkailu etenee hyvin kapeassa putkessa, jonka reunalla tapahtumia seuraa omia teitään kulkeva kamera. Paikoin se onnistuu piilottamaan pelihahmon vihollislauman sekaan tai pylvään taakse. Epätarkat kontrollit ja heikko syvyysvaikutelma puolestaan tekevät ajoittaisista hyppelykohtauksista tuskallisia. Rotkoon putoaminen tai pään irtoaminen ei ole onneksi kummempi hidaste, sillä sankari ilmestyy takaisin edelliseen olinpaikkaansa vain rahtusen köyhempänä. Toisinaan tämä johtaa surkuhupaisiin tilanteisiin, kun hahmo syntyy yhä uudelleen ja uudelleen samanlaiseen kuolemaan vaikkapa uunista hönkivien liekkien kärvennettäväksi.
Lineaarisuuden takia ympäristöt eivät tarjoa mielenkiintoista tutkittavaa. Matkan varrella vastaan tulee kirstuja, joista saattaa löytyä aarteita. Valuuttaa irtoaa myös listityiltä vihulaisilta. Valitettavasti rahoille tarjotaan hyvin vähän käyttötarkoituksia. Pelaaja voi ainoastaan päivittää turhanpäiväistä patsastaan Talevillessä tai ostella seikkailun aikana toivomuskaivoista satunnaisia aseita.
Lantrattua verta
Suurimman osan ajasta ruudulla roiskuu veri. Ympäristöistä voi poimia kyniä, kitaroita, miekkoja ja ties minkälaisia lyömävälineitä. Lisäksi kirstuihin on piilotettu ampuma-aseita sekä pulloja, joita juomalla tai heittämällä voi vihollisensa vaikkapa peittää happoon. Mukanaan voi kantaa kahta asetta, joten kertakäyttöisiä taikaputeleita jaksaa harvoin ottaa talteen. Kun jousipyssyihin ja muihin annetaan kovin vähän panoksia, rajoittuu taisteleminen pääasiassa mätkimiseen kättä pidemmällä.
Käytännössä hutkiminen hoituu tattia vetkuttamalla. Iskujen jakelemisesta on vaikea löytää syvällistä saati koukuttavaa logiikkaa, joten loppujen lopuksi pelaaja vain suihkii tikkua suunnasta toiseen aseesta ja kohteesta riippumatta. Vastustajien hyökkäysten torjumiselle jää harvemmin aikaa, eivätkä vihollistyypit tarjoa kummoista vaihtelua. Mehevimmät osumat tuodaan esille hurmeisilla, puoli ruutua peittävillä lähikuvilla. Lisäksi tarkempaa silpomista ja ruhjomista pääsee harrastamaan erikoishyökkäyksillä. Taisteleminen on visuaalisesti tyydyttävää, sillä veri tosiaankin roiskuu ja söpöt vihulaiset voi sivaltaa kahtia. Maisemat saavat nopeasti pirteän punaisen kasteen. Pelimekaniikan monotonisuuden takia mättäminen alkaa kuitenkin maistua puulta hyvin vikkelään.
Fairytale Fightsin ongelmat kulminoituvat pomotaisteluissa. Ylipitkät mittelöt käydään usein näppärissä kulisseissa, mutta pelattavuudeltaan ne lähinnä turhauttavat ja tylsistyttävät. Erityisesti ensimmäinen koitos majavaherran kanssa sai ennakkoversion jäljiltä pyörittelemään päätä.
Epätoivoiset ajat
Tarinan läpäiseminen vei vajaat kymmenisen tuntia elämästäni. Leppoisan alun jälkeen pettymys oli karvas. Kun ympäristöt onnistuivat piristämään seikkailua, läpsi yksitoikkoinen pelisuunnittelu märällä turskalla korville. Fairytale Fights olisi saattanut soveltua paremmin Live Arcaden kaltaisiin latauspalveluihin, jos kokonaisuutta olisi viilattu reilusti ja kutistettu hieman. Tällaisenaan se ei anna yksinäisille susille minkäänlaista syytä ostamiseen. Neljän pelaajan illanviettoon rahkeet saattavat riittää, jos tilanne on epätoivoinen ja hinta jää alelaaritasolle.
