Pariisin taivaan alla

The Saboteur sijoittuu natsien miehittämään Ranskaan. Jos historian faktatieto ei ole vahvinta alaa, niin tiedoksi, että tämä konflikti tapahtui toisen maailmansodan aikoihin 1940-luvulla. Pelin kertomus on kuitenkin fiktiota ja kohtalaisen viihdyttävää sellaista.

Pääkaupunki Pariisin miehityksestä vastaava stereotyyppisen kelju arjalaisupseeri kohtelee erään sisukkaan irlantilaismekaanikon lähimmäisiä tavalla, joka jättää koston liekin kytemään. Samaan aikaan ranskalaiset vapaustaistelijat kokoavat rivejään, joten natsien räjäyttelyyn taipuvan irkun apu kelpaa mainiosti. Etenkin, kun kimmastuessaan tämän rääväsuun lyhyellä sytytyslangalla tuppaa olemaan tuhoisia vaikutuksia.

Sean Devlin on piru mieheksi – vähän kuin nimeänsä mukaillen. Naisiin menevä ja pulloon tarttuva sarkastinen synkistelijä taitaa sekä autot että räjähteet sellaisella taidolla, että ammattia kysyessä luulisi miehen arpovan hetken. Sabotoinnin lomassa päästäänkin muutamaan otteeseen formulan rattiin. Pari Grand Prixiä tuntuu helppoudessaan mukiinmenevältä täytteeltä.

Päätoimena pistetään natseille kampoihin, mikä käy kylvämällä tuhoa. Pariisin visiitillä tavataan mielenkiintoisia henkilöhahmoja, jotka yleensä haluavat hallaa hakaristihihoille. Kuulaa lennätetään, kun jyvälle otetaan natsijohtajat tai heidän kanssaan veljeilevät vasikat. Vaihtoehtoisesti räjäytellään kaikkea silloista zeppeliineihin. Vapaasti tutkittavan muotikaupungin turistikohteista tulevat takuulla tutuksi vaikkapa riemukaari ja Eiffel-torni, eikä hävitystä varten aina edes tarvitse olla tehtävää suorittamassa. Miljööseen istumattomat vartiotornit, ilmatorjuntatykit ja muut Wehrmachtille tärkeät kohteet häviävät pysyvästi kartalta, kun niiden kylkeen lyö dynamiittipötkön.

Vain croissantit puuttuvat

Miehitetty Pariisi maaseutuineen tarjoaa viihtyisän temmellyskentän. Siinä missä maisemien ihailu tuskin kauaa kiinnostaa, tekemisen määrä onnistuu innostamaan. Jokainen kortteli tai maapläntti on täytetty kerättävillä tavaroilla ja tuhottavilla kohteilla, joiden räjäyttelyyn uppoutuu toisinaan oikein mielellään. Vapaaehtoiset puhdistustyöt auttavat myös tehtävien suorittamisessa, sillä kadut ovat turvallisempia, kun on vähemmän natseja huolehdittavana.

Sean Devlin rullaa Pariisissa vähän kuin Assassin’s Creed 2:n Enzio Venetsiassa. Sillä erolla, että irkkumme kiipeilee avuttoman näköisesti yksinkertaisen tatin suuntaamisen ja X-näppäimen rämpyttelyn mukaisesti. Hienovarainen tarkkuus on tästä systeemistä kaukana, vaikka yleensä onnistutaankin nousemaan sinne minne pyrittiin – kunhan valitaan uusi reitti muutamaan otteeseen. Sulavaksikaan näkyä ei voi kehua, sillä jo tikapuihin ”osuminen” vaatii usein pienoisia telakoimistaitoja. Kuitenkin vastapainona kuolemaa ja pelaajan tahtoa uhmaaville ratkaisulle kiipeillessä, kestää Sean miehen lailla korkealtakin putoamisen.

Hiiviskelyä ja hillitöntä räiskintää yhdistelevät tehtävät asettavat vaatimuksia varustukselle. Kaupungin tuhovoimaisimpana miehenä Sean osaa käyttää kuolleilta natseilta saatuja tussareita kuin olisi syntynyt ne kourassaan. Mikäli solttupojilta ei heru, kaupungin lukuisat asekauppiaat luopuvat ammuksista ja asekokoelmastaan korvausta vastaan. Useiden tehtävien luonne vaatii myös oikeanlaista pukeutumista, johon auttaa hakaristillä koristeltu kolttu. Pelaaja saakin ilahduttavan monessa koitoksessa valita lähestymistavan, joista aseiden laulattaminen tuntuu olevan yleisin.

Räiskintä ei silti ole The Saboteurin vahvin osa-alue vaikkapa Uncharted 2:n toimintaan verrattuna. Tähtääminen ja ampuminen toimivat totutulla tavalla, mutta ongelmaksi muodostuu monista peleistä tuttu suojautuminen. Suojaussysteemi käyttäytyy muun muassa seinien ja pikkuesteiden lähettyvillä automaattisesti, siis pakotetusti. Paikoin tuntuukin, että sivuttaisliikkeillä joutuu väistelemään paitsi luoteja myös suojapaikkoja, joihin Sean niin mielellään liimautuisi. Tosin tekoälykään ei sotimisellaan juhli. Kun taistelutilanteessa viholliset vaihtelevat paikaltaan tulittamisen ja uhkaavasti kohti kävelemisen välillä, valittu taktiikka ei oikein täytä salamasodan termiä.

Pako vihaiselta natsilta

Natsit suututtaessaan Seanin on jossain vaiheessa paettava, mikä on väistämätöntä jo pelkän asevoimien määrän huomioiden. Avuksi saa pyydettyä vapaustaistelijoita sotimaan tai toimittamaan pakoauton. Lisäksi voi yrittää piiloutua vaikkapa tiettyjen rakennusten sisään tai viehkeän ranskattaren syleilyyn. Toimivin tapa on yleensä poistua hälytysalueelta, joka on kartalla näkyvä rengas ja joka laajenee hälytystason mukaan samalla tapaa kuin Grand Theft Auto 4:ssa. Natsit eivät osaa aina suoraan jahdata Seania, mutta hämäräperäiset sattumukset – kuten ammuskelu, räjähdykset ja löydetyt kuolleet kansallissosialistit – luovat kartalle hetkellisesti epäilysalueita, joita sabotöörimme on syytä välttää.

Koska Pariisi on iso kaupunki ja The Saboteur on Grand Theft Auton jälkeläinen, monet matkoista taitetaan autolla. Toisen maailmansodan aikaiset pirssit ohjautuvat yllättävän ärhäkästi ja helposti. Sentään lennokkaaksi ajokokemusta ei voi väittää, sillä kolaritilanteiden fysiikkamallinnus muistuttaa huvipuiston törmäilyautoja; ilmalennot saa unohtaa. Vahingonmallinnuksestakin vastaavat ainoastaan luodinreiät, konepellin alta tunkeva savu ja liekit, jotka ilmaisevat, että kohta räjähtää.

Savua ilman tulta

The Saboteur kestää katselua ja kuuntelua. Ulkoasun ilahduttavin yksityiskohta on kekseliäs leikittely värikkään ja mustavalkoisen kuvafiltterin välillä. Natsien hallitsemilla alueilla menee kaikilla huonosti, mitä kuvataan synkällä ilmeellä. Kun Sean suorittaa sektorilla tihutöitään vähentäen vihollisen rivejä, alkaa ympäristö jälleen kukkia ja ihmiset saavat punaa poskilleen. Mustavalkoinen ilme on pysäytyskuvissa näyttävä ja kuin suoraan vanhoista elokuvista, mutta varsinkin sisätiloissa harmaan massan ympäröimänä näkymät käyvät aavistuksen puuduttaviksi. Sahalaitojakin on saatu karsittua uusinta tekniikkaa hyödyntäen, ja hahmomallit menettelevät tämän mittakaavan toiminnassa. Ruudunpäivityksen hidastelua ei häiritsevästi esiinny, vaikkei peli lopen sulavastikaan pyöri.

Äänimaailmaa säestävät synkistelevän jazzahtavat kappaleet ja korostetusti keskieurooppalaisia aksentteja kierrättävä dialogi. Pauketta ja räjähdyksiäkin kuullaan siinä määrin, että kokemus on eheän täyteläinen.

Sabotoinnissa riittää tekemistä. Turhautumiseen asti pitkitetyn kornin juoniosuuden päättyessä pelikello näytti reilua 16 tuntia, joista varmasti neljäsosa kului oma-aloitteisessa rälläämisessä. Lopputekstien jälkeen kaupungin kartalla näkyi vielä muutama kilpa-ajo ja sivujuonitehtävä suorittamatta sekä satoja natsikohteita odottamassa pommittajaansa. Käytetyt tunnit eivät puhdasta nannaa tarjonneet, mutteivät ne nyt hukkaankaan menneet. The Saboteuria pelatessa joutuu vain monesti pettymään ja tottumaan siihen, miten kömpelösti pelaaminen on ajoittain toteutettu. Omalaatuinen valinnanvapaus on kuitenkin pelin ehdoton hienous: kun räjäyttää aluetta vartioivan tankin ja tarkka-ampujapesäkkeen, ne eivät taatusti ilmesty takaisin häiritsemään toisin kuin Far Cry 2:n tiesulut. Toisaalta pommit tehoavat vain (tiettyihin) natsikohteisiin, joten mitään suurempaa ympäristönmuokkausta ei saada aikaan.

Loppujen lopuksi The Saboteur on vain peli, jossa on ihan kiva räjäytellä. Vaikka tekemistä ja näennäistä vapautta riittää, se ei ole edes kummoinen natsi-Pariisiin sijoitettu Grand Theft Auto. Hienosäädön puute pudottaa pelin kirkkaimmasta kärjestä parilla pykälällä.