Kovaan seuraan kovempi peli
Amerikkalainen Harmonix on nimensä mukaisesti omistautunut musiikkiviihteen tuottamiseen ja uusimman videopelinsä myötä se kalastaa kuluttajia halutuilla apajilla. Musiikkipelien rintamalla on taas pitkän suvantokauden jälkeen liikettä ja uusia ehdokkaita lajityypin valtikan haltijoiksi on tämän vuoden aikana tullut niin suurilta tuottajilta kuin vaatimattomammallakin budjetilla toimivilta tekijöiltä. Segan loistavaksi todettu räiskintää elektroniseen äänimaailmaan yhdistävä Rez rikkoo rajoja ennennäkemättömällä tavalla. Koein Gitaroo-Man on kehuttu tekele ja Eidoksen Eurooppaan rahtaama Mad Maestro! edustaa japanilaisen omaperäistä pelisuunnittelua parhaimmillaan. Sonyn PaRappa The Rapper on ensimmäiseltä PlayStationilta tuttuna sarjana ehtinyt nostattamaan odotusta keväällä markkinoille lasketun kakkososan suhteen, joka kamppailee pitkälti samojen pelaajien huomiosta kuin FreQuencykin. Niinikään Sonyn kautta ilmestyvä FreQuency kuitenkin osoittaa, että haastajan asemasta voi nousta monen maineikkaamman kilpailijan ohi.
Avaruusammuskelua muistuttavasta ulkoasustaan huolimatta FreQuency on perinteinen rytmipeli, jonka kontrollit ovat muutaman napin varassa. Kentät etenevät varsin mielikuvituksettoman tuntuisesti ääniraidoiksi jaettua putkea pitkin. Menestyksen myötä tarjolle ilmaantuu taustoja, joilla voi valita pelinäkymään mieleisensä maiseman, joka ei kuitenkaan onnistu peittämään yksinkertaisena pysyttelevää varsinaista toimintaa. Bassokitarat ja ääniefektit ovat kukin omalla kaistallaan kuin äänitysstudiossa konsanaan. Kaikkiaan putkessa on kahdeksan laitaa, mutta ruudun tapahtumia joutuu harvemmin seuraamaan muutamaa soitinta enempää. Alareunassa on kolme osoitinta, joiden alle käännetään yksi ääniraita kerrallaan poimittavaksi. Eli lajityypille uskolliseen tapaan pelaajan tavoitteena on jäljentää pelin tarjoamat kuviot ohjaimellaan mahdollisimman huolellisesti. Kaikkia instrumentteja ei tarvitse käydä läpi, mutta epäonnistumisten myötä laskeva energiamittarin lukema pitää huolen, että tekemistä riittää.
Tahti tahdilta
Kappaleet ratkotaan osioittain ja näistä jokainen tarjoaa uutta näppäiltävää, joten loppusointuun saakka saa olla valppaana. Sävelet on aseteltu näppäinten mukaisiin jonoihin merkeiksi, joiden kohdalla ne aktivoidaan. Vasta jokaisen nuotin osuessa kohdalleen on kyseinen pala kappaleesta ratkaistu. Kaikki soittimet rummuista kitaroihin soitetaan samalla tavalla. Musiikkia kopioidaan tavallisimmillaan parin tahdin verran, eli yksi onnistunut yritys ei useinkaan riitä vaikkapa rumpukompin aktivoimiseen. Moninpelitiloissa kuviot ovat pienimuotoisempia ja peliä maustetaan lukuisin apukeinoin, joilla häiritään vastustajaa. Musiikkipätkät vaihtelevat parin painalluksen vokaaliraidoista Fear Factoryn rytmiltään vaikeaselkoisiin kitarariffeihin ja tasatahtisesta bassorummun lyömisestä vikkeliin kosketinsoitinkuvioihin. Tehokkaimmat sävelverkon punojat ehtivät musisoimaan vapaalla tyylillä, sillä skrätsäyspuuhiin sopiva levylautanen ilmestyy vasta ahkeran pelaamisen seurauksena.
Värejä tai muotoja ei ole säästelty pelin graafista ilmettä luotaessa, mutta se säilyy erittäin tyylitietoisena esityksenä kautta linjan. Peli aloitetaan hahmon, FreQin, luomisella ja tämän potretin saa itse suunnitella valmiista palasista. Kolmeen vaikeusasteeseen jaettu päämoodi tarjoaa vaikeimmalla tasolla 26 kipaletta musiikkia pelattavaksi, joten biisien vähyyteen FreQuency ei kaadu. Eteneminen tosin on paikoin työn ja tuskan takana. Tästä seikasta ei sovi valittaa, sillä FreQuency on pitkästä aikaa todella haastava musiikkipeli. Varovaisemmille on tarjolla 16 biisiin riisuttu perusvaikeusaste. Jokainen vaikeusaste on läpäistävä erikseen, jos haluaa tutkia pelin läpikotaisin. Pelinkulku on jaettu tasoihin, joiden kesken saa valita muutamasta biisistä ensiksi yritettävän, mutta ylemmälle tasolle pääsee vasta, kun on suoriutunut jokaisesta vaadittavasta kappaleesta. Huippupisteitä rohmuaville avautuu vielä ylimääräisiä kenttiä.
Musiikkianti on kuten olettaa saattaa huolella koottu, sillä kappaleet venyvät loistavasti pelaajan käsittelyyn sopiviksi. Niin monipuolinen kuin musiikkivalikoima onkin, kokonaisuus on säilynyt yhtenäisenä pakettina. Tunnetuimmasta päästä esittäjiksi on palkattu rock-osastolta No Doubt ja tämän tyyppisissä peleissä totutummalta teknopuolelta muiden muassa Paul Oakenfold ja Orbital. Perustilan lisäksi on peliin lisätty hengähdystaukoja viihdyttämään remix-mahdollisuus, jossa muokataan biisejä oman maun mukaan ja luodaan tasoja. Miksaus luonnistuu aivan kuten itse pelaaminenkin. Samaa osiota toistetaan kunnes kaikki nuotit on lyöty kohdilleen. Osiosta toiseen vaihtuvat soittimet ja esimerkiksi erilaiset lauluosuudet ovat ennaltamäärättyjä. Remix-tila ei yksinään anna aihetta ylisanoihin, mutta toimivan pelin yhteyteen liitettynä se ajaa asiansa paremmin kuin hyvin.
Sorminäppäryys puntariin
Ainoaksi kannoksi kaskessa on muodostua pelin ohjaaminen. Kolmen näppäimen järjestelmää ei voi moittia monimutkaiseksi, mutta käsiparille siinä on yksi painallus liikaa. Vaikka ohjaimen toiminnot saa järjestellä haluamaansa muotoon, toimiviksi ratkaisuiksi paljastuu vain kaksi tekniikkaa. Helpommin omaksuttava ja ensituntumaltaan järkeenkäyvältä vaikuttava tapa on kontrolloida säveliä oikean käden kolme pisintä sormea neliö, kolmio ja ympyrä -napeilla. Monelle pelaajalle epäluonnollinen sormien asento on kuitenkin rytmin ylläpitämisen kannalta heikko ratkaisu. Nappien operoiminen peukalolla on taas aivan liian vaivalloista, sillä nuotilta toiselle ja takaisin on hypittävä välillä vilkkaaseen tahtiin. Siksipä suositeltavin vaihtoehto on hyödyntää molempia käsiä käyttämällä olkanappeja, jolloin niin rytmi kuin itse ohjainkin pysyvät tukevasti otteessa.
FreQuencyn vetovoima on omaa luokkaansa, sillä peli on joka kerta yhtä vaikea jättää kesken. Sen parhaita puolia muihin musiikkipeleihin on haastavuus, sillä vaikka helpoimmassa muodossaan pelin ratkaisee ensiyrityksellä, vaikein tila vaatii täysin eri määrän taitoa ja nopeutta. Siinä missä Rez on enemmän räiskimiseen suuntautunut peli, oikeaoppisten rytmipelien saralla FreQuencylle ei ole vertaistaan vastusta. Pelille kaavaillaan verkkomoninpelin mahdollistavaa painosta, jossa pelaajien yhteenotot nousevatkin varmasti arvoonsa. Saman ruudun ääressä peli on useamman osanottajan kesken hivenen liian vauhdikasta, jotta musiikki eläisi mukana yhtä vahvasti kuin yksin pelattaessa. Kyseessä on peli, josta yksi tykkää ja toinen ei välitä pätkääkään, mutta kehittäjätiimi Harmonixille suo epäröimättä kunnian erittäin onnistuneesta tuotoksesta. Vaikkei luovuutta sovikaan päästää ainakaan remix-moodin ulkopuolella valloilleen, riittää pelin asettamien raamien sisällä viihdettä kerrakseen.
