Sodan virtuaalinen perintö
Kaikista historianjaksoista etenkin toinen maailmansota herättää itse kunkin mielenkiinnon. Ja ihme olisi, ellei meluisassa luokkahuoneessakin heristeltäisi korvia kuulolle tuon ajan mielipuolisia vallanpitäjiä käsiteltäessä. Hitlerin voittokulku ja sen katkeaminen Keski-Euroopassa on siinä määrin monitahoinen aihe, että oli kyseessä sitten elokuva tai peli, ammennettavaa takuulla riittää. Vastapuolien usein mustavalkoinen asettelu on omiaan ruokkimaan yleisön näkemystä. Eräs näkyvimmin tähän sodan vaiheeseen tarttuneista on Hollywoodin elokuvateollisuuden merkittävimpiin nimiin kuuluva amerikanjuutalainen Steven Spielberg. Menestysohjaajan tuotoksista ei ole vaikea löytää viittauksia toisen maailmansodan tapahtumiin, mutta etenkin Pelastakaa sotamies Ryan on jättänyt jälkensä videopelimarkkinoihin. Spielberg toimii itse Medal of Honor -pelien kantavana voimana.
Pelihahmon silmien kautta kuvattuna ammuskeluna Medal of Honor Frontline on paljon velkaa lajityypin ensimmäiselle suureen suosioon nousseelle edustajalle Wolfenstein 3D:lle, jossa niin ikään oli tavoitteena pilkkoa natsivaltakunta kappaleiksi. PC:lle ilmestynyt Allied Assault oli jonkinlaatuinen sivuaskel Sonyn konsoleista kotinsa löytäneelle ja Frontlinen myötä muille pelikoneille laajentuvalle Medal of Honor -sarjalle. Frontline palauttaakin pelaajan alkuperäisen PSone-julkaisun päähahmon Yhdysvaltain asevoimissa palvelevan upseerin James Pattersonin rooliin. Edessä on varsinainen turistikierros toisen maailmansodan loppuvuosien tunnetuimpiin koitoksiin Euroopan suunnalla. Juoni on helppo ohittaa olankohautuksella, vaikka tasoja onkin pyritty nivomaan yhteen enemmän tai vähemmän onnistuneesti.
Hiipimistä ja älyvapaata hyökkäysintoa
Medal of Honor Frontline hyödyntää PlayStation 2 -konsolin tehoja mittavien kenttien muodossa, mutta kiivainta taistelu on ehkä sittenkin ahtaissa käytävissä väistellen oviaukoista ja laatikoiden ja tynnyrien takaa tähtäävien sotilaiden luoteja. Puhumattakaan ujuttautumisesta saksalaiseen sukellusveneeseen ja päätymisestä kuuntelemaan kiväärien pauketta konehuoneen savuavien putkien lomaan. Laajemmat tasot häviävät pienimuotoisemmille yksityiskohtien määrässä ja laukausten vaihdosta puuttuu monesti kekseliäisyys summittaisen räiskimisen ollessa käytännöllisempi keino. Sisätiloissa ryntääminen vihollisten syliin palkitaan sen sijaan useimmin hengen menetyksellä.
Raunioiksi jätetyt talot ovat kaikessa karuudessaan komeinta jälkeä, mitä pelillä on tarjota graafisesti. Miehitetyn kaupungin katujen tallaaminen on nostattaa yhtä lailla niskakarvat pystyyn varsinkin, jos vastaan kopsuttelevat sotamiehet kantavat Saksan armeijan asetakkia. Vaan pelkkiä vihollisia ei joudu katselemaan, sillä muutamassa tehtävässä myös oman joukkueen jäsenet tulevat hätiin. Älyn jättiläisistä ei ole näiden kohdalla kyse, vaan usein löytää itsensä tienraivaajana, muun ryhmän seuratessa kannoilla. Tiimityöskentelystä saadaan esimakua jo alkuhetkillä, jotka sijoittuvat Ranskan rannikolle. Tosiasiassa pitkäksi aamuksi koitunut Normandian maihinnousu on Medal of Honor Frontlinessa muutaman minuutin rykäisy saksalaisasemien valtaamiseksi. Silti se on tiivistahtista toimintaa, joka imaisee hyvin pian pauloihinsa. Räjähdyksen seurauksena taivaan tuuliin häviävä sotatoveri on riipaiseva näky.
Siinä missä monen kadunkulman ympärille rakentuvat tasot todistavat PlayStation 2:n mahdollisuuksia, ovat myös rajoitukset ilmeisiä. Ovia on turha jyskyttää, sillä ulkomaisemista siirrytään harvemmin talojen suojaan. Rakennuksiin hyökätään erillisissä tehtävissä, sillä suurimmat alueet on jaettu osiin, vaikkakin niin sulavasti, ettei syke ehdi tasaantua koneen ladatessa uutta ympäristöä. Wolfenstein-peleihin verrattuna natsihehkutus on vähäeleistä, mutta saksalaislaboratorioiden ja -suunnittelupajojen uusimpia työn hedelmiä pääsee katsastamaan, mikäli selvittää tiensä kiivaasti reviiriään puolustavien tiedemiesten ohi.
Laakista ja sarjatulesta vainaa
Tuki USB:n kautta liitettävälle näppäimistölle ja hiirelle on edelleen harvassa. Se olisi ollut varteenotettava vaihtoehto myös mitä tulee Medal of Honor Frontlinen käskyttämiseen tulee, mutta mahdollisuutta ei ole käytetty. Jokaista pelityyppiä silmälläpitäen suunniteltu perusohjain toki toimii, mutta korottaa aloituskynnystä tarpeettomankin tuntuisesti. Kahdella tatilla sohiessaan toivoisi melkein helpotusta työlääseen tähtäykseen, joten kontrollien kanssa tulee takerreltua kiusaksi asti. Siksi onkin yllättävää, kuinka pelihahmon kuljettaminen soljuu sujuvasti jo muutaman tehtävän kokemuksella. Säätövalikoita kahlaamalla ohjaimen saa mukailemaan vaikkapa aiempien osien näppäinasetteluja, kun taas oletusmuodossaan padin käyttö on kehittyneempää. Ohjauksen epätarkkuutta tällaisenaan ei käy kuitenkaan kiistäminen, vaikka sodan melskeen keskellä onkin selvä, ettei jokainen ammus löydä tietään oikeaan osoitteeseen.
Aseistus koostuu niin liittoutuneiden kuin saksalaistenkin välineistä ja on konepistooleja ja kranaatteja myöten aidontuntuista tavaraa. Kiikaritähtäimellä varustetulla kiväärille on varsinkin kätevä harventaa vihollismassaa. Vaikka Medal of Honor Frontline käy tilanteiden ja tapahtumapaikkojen puolesta melkeinpä historiankirjasta, täysin todenmukaista seikkailua eli pelistä ole lähdetty tekemään. Patterson ei jää tantereelle makaamaan parin pistoolinpaukahduksen seurauksena, mutta sarjatuli ja kranaatti tekevät jo pahempaa jälkeä. Toisaalta tallentaminen ei käy joka kulman takana, joten pelko matkan päättymisestä lyhyeen ei anna varaa virheille. Käyttöliittymästä ei ole kasattu turhan konstikasta esitystä, vaan kompassin ympärillä on energiamittarina toimiva kehä. Kompassin välähdyksestä näkee myös, mistä suunnasta pelihahmo ottaa osumia. Saksalaissotilaat kaatuvat sentään maahan parhaimmillaan jo yhdestä onnistuneesta laukauksesta, mutta lievemmin haavoittuneet saattavat virota vielä tyrmäyksestä. Veri ei pelissä roisku, mutta hahmojen loistava animointi takaa sen, ettei kuolinkohtauksista puutu irvokkuutta.
Medal of Honor Frontline työntää hienoa grafiikkaa ruudulle, mutta ilman nykimistä se ei siitä selviä ja paikoitellen ruudunpäivitys laskee järkyttävän alhaiselle tasolle. Ohjelmointijälki ei muutenkaan ole saumatonta, ja joskus koodiin jäänyt virhe saattaa ilmentyä kohtalokkaalla tavalla juuttumisena talon seinään. Näitä harmittavia ongelmia paremmin pelistä jää kuitenkin mieleen tunnelma, vaikka vasta verkkopelin myötä Medal of Honor hipoisi arvosteluasteikon kattoa. Peli on joka tapauksessa lajityyppinsä kirkkainta kärkeä, jos ei muuten niin PlayStation 2 -valikoimaa tarkastellen.
