Gangs of London saapui suuremmitta kohuitta PSP:n valikoimaan. Näin siis, vaikka - kuten kesäkuun ennakossani totesin - kyseessä on sentään pleikkarisarja The Getawayn käsikonsolivesa. PlayStation-platinaa myyneiden aiempien osien tapaan julkaisulla ei ole mitään juonta jatkettavanaan, ja pelillisiä eroja on nyt saatu kertaheitolla lisää. Täten esimerkiksi GTA-sarjan Liberty City Storiesin kaltaisesta tarinan täydentämisestä ei voida tämän kohdalla puhua.
Kahdesta edeltäjästään peli poikkeaa useassa suhteessa. Ensinnäkin yhtenäisen, päivän ajalle sijoittuvan tarinan sijaan nyt tarjotaan tehtäväpohjaista Lontoon alamaailman valloitusta valitulla jengillä. Edellinen mahdollistaa joukkotoiminnan; ruudulla vipeltää yleensä yhdestä kolmeen komenneltavaa tiimikaveria, joista ohjaamaansa saa vaihdella milloin vain. Lisäksi meno ei ole enää lainkaan elokuvamaista tai realisminhakuista, kun ruudulla näkyvät jopa elintilat ja ammusmäärät sekä muut palkit. Kenties pientä kevennyseroa aiempaan osoitetaan myös välivideoita korvaavilla sarjakuvapätkillä, jotka ovat Max Paynen vastaavien tavoin kuvattu oikeilla näyttelijöillä ja sitten ikään kuin väritetty uusiksi. Kaiken päälle Lontoon mallinnus on reilusti yksinkertaisempaa, eikä kytille ole tykinruoan ohella sijaa kuin ekstraosuuksissa.
Onneksi Gangs of Londonistakin huokuu samanlaista kylmyyttä, julmuutta ja törkyä, jotka tekivät Guy Ritchien Snatch-leffasta pirun mielenkiintoisen katsottavan. Pelin antisankarit, jengien pomot ja ykkösnyrkit ovat niin uskottavasti kirjoitettuja ja etenkin ääninäyteltyjä, että mahdolliselle Digital Comicille voisi löytyä kysyntää. Tyyliä siis piisaa, mutta kokonaisuus tuntuu hengettömämmältä kuin edellisosissa. Pelillisesti kyseessä on yhä perinteinen kolmannen persoonan toimintapyrähdys, jota on vain höystetty kaikenmaailman lisämoodeilla. Käsikonsolilla paketti viihdyttää kohtalaisesti, mutta suurempaa muisteltavaa se ei tarjoa miltään osin.
Korvaisiko määrä laadun?
Alkuasetelma on seuraava: Lontoon alamaailman viidellä jengillä on mahdollisuus napata kaupungin herruus eliminoimalla muut kilpailusta. Pelaaja saa valita viisikosta omansa, mutta tapahtumissa häärii kuudeskin poppoo, Steele Association, jonka osuus ei tosin ole pelattavissa. Suoraviivainen valtaannousu käy tekemällä vastapuolien alueilla reilun kasan yksittäisiä iskuja, jotka paitsi aiheuttavat vihollisuuksia myös laajentavat omaa reviiriä lohkoittain. Kun tietyn rikollisjärjestön tila käy tarpeeksi ahtaalle, avautuu mahdollisuus tehdä HQ- eli päämajatehtävä, jossa tapetaan kokolailla jengiläisiä ja lopulta heidän pomonsa. Yksitellen viholliset kaatuvat, kunnes Lontoo on yhden rikollisjärjestön vallassa. Ja sitten ei oikeastaan mitään.
Tehtävät on suunniteltu täysin käsikonsolikäyttöä ajatellen, joten pelin 60 haasteessa ei paljoa aikaa tuhlailla. ”Nosta ja pelaa” -tyyliä puhtaimmillaan siis. Toisaalta, koska suoritusten keskiarvoaika sijoittuu vajaan neljän minuutin tienoille, ehtii yhden jengin kampanjan helposti läpäistä illassa. Tietysti mukaan on päätynyt muutamia enemmänkin jankkausta vaativia osuuksia, eikä ainakaan liian lyhyiksi voida lukea hieman monipuolisempia lopetuspätkiä tai hiiviskelytehtäviä. Uudelleenpeluuarvoa Gangs of Londonilla on silti jonkin verran, sillä jengeille uniikkeja tehtäviä löytyy noin kymmenen, kun taas loput viitisenkymmentä tulee suoritettua tiimivalinnasta huolimatta. Pieneksi koukuttimeksi voitaneen lukea myös tehtävänantojen sarjakuvat, joissa on eri osapuolille omat hahmonsa ja puheensa.
Aiemmista The Getaway -peleistä pahamaineisen tutut hiiviskelyosuudet ansaitsevat jälleen risuja osakseen. Nyt mokomia on onneksi hiukan helpotettu, kunhan oppii käyttämään yksinkertaista kikkaa aseistettuja vihollisia vastaan: kuristusotteesta kuoliaaksi. Hivenen hidas menetelmä toimii aina yksittäisiä gangstereita vastaan, mutta - Luojan kiitos harvojen - isompien tilojen kohdalla joutuu opettelemaan kantapään kautta vartijoiden sijainnit ja kävelyreitit. Koko tehtävien pointti tuntuu muutenkin sangen hämärältä; jengiläisiltä löytyisi kaikki kuviteltavissa olevat tykit, mutkat ja muut kalusteet, mutta vihollisen tarkoin vartioituun päämajaan - leijonan luolaan - täytyy hiiviskellä vaivaisen keittiöveitsen tai nyrkkiraudan kanssa. Mitä sanottiinkaan puukon tuomisesta tulitaisteluun? Eikä käsirysyä edeltävä huomatuksi tuleminen mitään estä, vaikka vastapuolen ei pitäisi tietää salaisesta visiitistä. Niin, ja eihän ruumiskasoissakaan ole mitään epäilyttävää.
Turhauttaviksi voisi luonnehtia myös tehtäviä, joissa teräaseilla pitää teurastaa mieletön määrä vihollisia. Pahimmillaan vastapuoli saattaa olla paremmin aseistettu; esimerkiksi kranaatteja viskovaa ja pikavauhtia pakoilevaa kaveria saattaa joutua jahtaamaan aikansa. Tehtäväsuunnittelijoilta tuntuu usein tiimitoimintakin unohtuneen, sillä apujengiläiset ovat pelaajalle pikemmin lisäelämiä kuin varsinaista tulitukea. Jannut palkitaan hengissä selviämisestä jonkinlaisilla kokemuspisteillä ja -tasoilla, joiden merkitys ei tosin allekirjoittaneelle koskaan selvinnyt. Kuolkoon siis, jos ovat kuollakseen, ajattelee pelaaja.
Sinä sen sanoit
Kuten sanottua, virtuaali-Lontoo on suppeampi mutta myös litteämpi kuin viime näkemällä. Käytännössä muutos tarkoittaa sekä sivukujien että jopa pienten mäkien poistumista ja ilmeettömiä katuja, koska esimerkiksi kauppojen kylttejä tai mainoksia ei ole mallinnettu. Tästä johtuen pelin Piccadilly Circus näyttää hervottomasti todellisuutta karummalta, mutta onneksi muut maamerkit ja kuuluisat nähtävyydet erottuvat massasta paremmin sekä piirtyvät varsin kaukaakin. Mielenkiintoisena lisäyksenä bonusosuuksien turistimoodissa saa kohteita valokuvatessaan tietoa rakennusten historiasta ja käytöstä. Varastojen ja muiden hämäräluukkujen sisätiloissakin päästään jälleen vierailemaan, eikä niissä oikeastaan pääse häiritsemään kuin tilan ahtauden vuoksi oudosti käyttäytyvä kamera.
Muutoin Gangs of London on graafisesti kelvollista katsottavaa. Näyttäväksi kutsuminen olisi ehkä liikaa sanottu, mutta ulkoasu ajaa asiansa kaikin puolin. Ainakaan PSP-julkaisujen joukossa pelillä ei ole mitään hävettävää. Hahmomallit eivät yksityiskohdillaan hurmaa, mutta eipä niitä tule läheltä tarkasteltuakaan. Tällä kertaa poikkeuksellisesti lisensoimattomat autot puolestaan näyttävät komeilta ja ryttääntyvät uskottavasti; esimerkiksi kolarissa rikkoontuneet ikkunat näkyvät uudessa rattikuvakulmassakin haitaten ajamista.
Hahmon ohjausta on muutettu ennakkoversion oletusasettelusta toimivampaan suuntaan. Nyt tähtäysmoodi käynnistetään oikealla olkanäppäimellä, jota painaessa saa myös otettua sivuaskeleita. Systeemi toimii aiempaa paremmin sisätiloissa, ja kohteisiin lukittuminen hoituu käytännöllisemmin. Ajoneuvonhallinta ei ole muuttunut ja hyvä niin; avut päällä kaahaileminen on sopivan letkeää ja riehakasta. Korkeuserot piristäisivät vähän heittelehtimisillään, mutta kehittäjät ovat tylysti päättäneet jättää mallintamatta jopa rappuset - rampeista tai hyppyreistä puhumattakaan.
Jo ennakossa esitellyt minipelit tarjoavat suuremmaksi osaksi viihdyttävää tahkoamista lukuisilla tasoillaan ja muodoillaan. Vielä, kun useita näistä on mahdollista pelata moninpelinä vuorotellen, etunenässä mainiota Gang Battlea viiden pelaajan kesken. Laajasta bonusmateriaalista haiskahtaa vahvasti yritys paikata vapaan tekemisen puutetta Lontoon virtuaalikaupungissa, mutta koska tällaisista paketeista voisi pyytää rahaa itsessäänkin, piristää lisäys peliä mukavasti.
Kautta bollocksieni
Gangs of London on PSP-julkaisuna pitkälti samanarvoinen kuin aiemmat Getawayt PS2-versioina; kokemus on kohtuullinen mutta kovin kertakäyttöinen, eikä mitään erityisesti menetä, jos pelaamatta jättää. Mielenkiintoa ja särmää soisi eksyvän pelattavuudenkin puolelle perinteisen kaavoihin kangistumisen sijaan. Vaille yleisöä peli ei silti jääne, sillä sarjan edellisosien ystävät pitänevät tästä, ja kenties myös GTA-fanit voivat tykästyä.
