Ärräpäitä ja huonoa käytöstä
PlayStation 2:ta vasta odotettiin, kun Sony tiedotti Sohon studioidensa kehittävän vauhdikasta The Getaway -rikosdraamaa tulevalle konsolille. Siitä onkin kulunut jo melkein kolme vuotta ja odotukset ovat ehtineet paisua suhteettomiksi. Varsinkin pelaajan leikkikenttä eli virtuaalimuotoon muokattu Lontoo on kiinnittänyt paljon huomiota. Ennakkokohina on tiettyyn pisteeseen asti hyväksi pelille, mutta kun lopputulos ei yllä tavoitteisiinsa, on arvostelijoiden helppo lytätä tuotos. The Getawayn kohtalo ei näytä ruusuiselta, etenkin kun sen julkaisupäivä sattuu pahaan rakoon Grand Theft Auto: Vice Cityn kyllästämien pelimarkkinoiden kannalta. Silti moni asia puhuu The Getawayn puolesta. Yhtä laajaa ja saumatonta pelimaailmaa on harvoin nähty. Juonenkuljetuksessa on niinikään harvinaisen paljon ruutia.
The Getawayn kantta ei turhaan korista pelin alaikäisiltä kieltävä lätkä. Vaikkei väkivalta vaikuta liioitellulta, saavat seinät verenpunaisen värityksen tulitaistelun jäljiltä. Kielenkäyttö on karskia eikä kirosanoja peitetä piippauksin. Liikenteessä saa kuulla itseään kutsuttavan jos jonkinmoisella haukkumanimellä. Soppaa on sekoitettu vielä sopivalla annoksella alastomuutta. Nämä seikat tuovat osaltaan uskottavuutta The Getawayn kuvaukseen Lontoon alamaailmasta. Peli ei ole Grand Theft Auton tyylistä rellestämistä, vaan tapahtumaketju rakentuu tarinan varaan.
Tukalien tilanteiden mies
Tarinankerronta sopivan korutonta ja hahmot hienostelemattomia. Parhaat päivänsä nähnyt rikollispomo Charlie Jolson turvautuu koviin keinoihin saadakseen kaidalle polulle palanneen Mark Hammondin takaisin riveihinsä. Jolsonin retale vie entisen alaisensa pojan. Seuraavan kahdentoista tehtävän ajan gangsterijehu käskee ja Hammond tekee parhaansa, jottei hänen poikansa päädy kilon palasiksi.
Pelillisiä elementtejä on karsittu, eivätkä turhat symbolit tai mittarit täytä ruutua. Energian vähenemisen huomaa vasta hahmon kävelyn muuttuessa vaivalloiseksi ja takin värjäytyessä verestä. Pienen lepohetken jälkeen Hammond on taas täydessä iskussa. Kartta täytyy löytyä omasta takaa, sillä moista toimintoa ei pelistä löydy. Sen puuttuminen on suuri miinus ja vaikeuttaa suurkaupungin hahmottamista. The Getawayn mukana tulee paperinen kartta, mutta ehtiikö sitä sitten vilkuilemaan kesken kaiken. Oikean paikan löytää seuraamalla autonsa vilkkuja. Ihan näppärä ajatus, mutta vilkkujen neuvomana matkassa on monta ylimääräistä mutkaa. Ehtii kiertää monta korttelia ennen kuin huomaa tarkoitetun matkanpään olevan Thames-joen toisella rannalla. Kartta ja nuoli ruudun alalaidassa olisi toiminut jo paljon paremmin. Ilman elokuvamaista otetta The Getaway ei olisi mitään uutta, mutta vähemmän kunnianhimoisella asenteella olisi pelattavuus kenties voinut välttää uhrin aseman.
Lontoon katujen kulkija törmää ennemmin tai myöhemmin virkavallan edustajiin. Asetta ei kannatakaan ottaa esille, mikäli alue on valvottu, tai paosta voi tulla astetta kiireisempi. Jalan partioivat poliisit hakkaavat häirikköä pampuin, mutta hälytyksen sattuessa autoillaan paikalle kaahaavat jeparit avaavat sumeilematta tulen. Heillä lienee tarkat tuntomerkit epäjärjestyksen aiheuttajasta, sillä luodit löytävät hyvin tiensä pelaajan hahmon nahkaan. Brittiviranomaiset eivät onneksi oikeasti ole yhtä hätäisiä aseiden suhteen. Tekoälyn harrastamaa takaa-ajetun eteen kiilaamista jalkakäytävien reunustamilla teillä tuskin katsottaisiin sitäkään hyvällä, mutta The Getawayn sinivuokkojen kanssa ei ole neuvottelemista. Karkumatka tyssää poliisin muodostamaan tiesulkuun, ellei pidä takaa-ajajiaan varpaillaan. Sivukujille poikkeaminen on hyvä tapa hätistellä kyttiä kintereiltään, kunhan tie ei pääty umpikujaan.
Reitin saa valita mielensä mukaan, sillä pelialuetta halkovat lukemattomat kulkuväylät. Kapoisia yksisuuntaisia polkuja ja umpikujiakin on mallinnettu mukaan riittävissä määrin, vaikkei Lontoon aivan jokaista kadunkulmaa pelistä löydykään. Kaupungilla osaa suunnistaa turistikokemuksella, kunhan tunnistaa ensin muutaman nähtävyyden. Ikävä vain, että ostoskatujen, palatsien ja puistojen ohi tulee porhallettua usein kaasujalka suorana. Ydinkeskustan ulkopuolelle menevät tiet on tukittu, mutta kaupunki on joka tapauksessa kasattu vaikuttavalla tavalla ja sen laajuutta voi vain ihmetellä. Vasta astuessaan ulos autosta huomaa vapautta rajoitetun.
Lain molemmin puolin
Jalkojaan tarvitsee rasittaa ainoastaan hurjasteltuaan ensin tehtäväkuvauksen kertomaan kohteeseen. Parhaimmillaan peli on Mark Hammondin istuessa varastamansa auton ratin takana. Kaarat ovat kovassa käytössä ja niitä onkin viitisenkymmentä erilaista, tosielämän menopelejä jäljentäviä kaikki. Pysäköityjä autoja ei kadunvarsilla näy, mutta siviilit luopuvat vastaanhangoittelematta kulkuneuvoistaan pelaajan tarttuessa aseeseen sanojensa painoksi. Poliisiautonkin ohjaimiin pääsee, kunhan hoitelee konstaapelit pois päiviltään. The Getaway ei anna kovin hyvää kuvaa autojen kestävyydestä, sillä useimmat koslat eivät kestä reippaanlaista kaahailua paria minuuttia kauempaa. Totta puhuen, autot keräävät vauriota aidontuntuiseen tahtiin ja kolarit ovat tuntuvia. Kärry on paras hylätä ennen kuin se pettää täysin alta, sillä muuten liha kypsyy auton leimahtaessa liekkeihin.
Peliä ei voi tallentaa kesken kentän, mikä käy kyrsimään joidenkin tehtävien viedessä aikaa tunninkin verran. Hammondin heittäessä henkensä ei sentään tarvitse palata lähtöruutuun. Kaksitoista kenttää ei ole paljon, siksipä Charlie Jolsonin perään voi lähteä poliisin univormussa Hammondin osuudesta selviydyttyään. Vaikka erikoisryhmän jäsen Frank Carter saa kokea kovia, ei hänen puoliskossaan ole samanlaista imua kuin ensimmäisessä tusinan tehtävän satsissa. Juonikuviota riittää kyllä Carterinkin selvitettäväksi.
The Getawaytä jaksaa ihastella aikansa, mutta pinnan alta paljastuu vain hiukan keskimääräistä laadukkaampi yritelmä. Vaikkei The Getaway ole pitkäksi venyneen odotuksen arvoinen, ei se missään nimessä huonokaan ole. Monessa asiassa on onnistuttu, ainakin Lontoo on juuri niin elävän oloinen kuin mihin tekijät ovat pyrkineet. Harmaa taivaankansi ei tosin auta tekemään ympäristöstä yhtään vetävämmän näköistä. Team Soho on panostanut voimavaransa audiovisuaalisen ilmeen kiillottamiseen ja astunut samaan ansaan kuin niin moni muu pelitalo. Hiomattomaksi jäänyt pelattavuus on The Getawayn pahin murheenkryyni. Kamerakulmista ei saa päättää itse. Pelikuva pitää kyllä tilanteen tasalla, mutta olan yli olisi hyvä päästä vilkuilemaan etenkin auton kyydissä.
Vaikka heikkouksia on helppo löytää, puolustaa The Getaway paikkaansa PlayStation 2:n tarjonnassa eikä siihen sijoittamista kannata epäröidä, jos peli kiinnostaa. Mikäli Grand Theft Auto 3 jatko-osineen jätti valjun vaikutelman, tarjoaa The Getaway toisenlaisen näkökulman samaan aiheeseen. Toki näiden pelien eroavaisuuksista saisi pitkän listan, mutta viehättävin piirre on molemmille yhteinen. Mikä olisikaan parempi keino jättää arkihuolet taakseen kuin pistää puoli kaupunkia sekasorron valtaan. Mukaansatempaava tarina on kuitenkin pelin valtti.
