Viime joulukuussa PSP:n vaisuhkoa pelitarjontaa piristi megaluokan julkaisu, Grand Theft Auto -sarjan uusin. Kyseessä ei ollut varsinaisesti täysiverinen osa, vaan pikemminkin päätrilogian aloittaneen GTA3:n prologi. Tämä konkretisoitui siinä, että pelattava kaupunki oli aiemmin nähty, eikä julkaisu loppujen lopuksi tuonut sarjaan mitään uutta.
Nyt puoli vuotta myöhemmin täysin sama Grand Theft Auto: Liberty City Stories tuodaan PlayStation 2:lle, jolla on nähty jo kolme sarjan osaa. Ensimmäinen dilemma syntyykin juuri tästä; PSP:ltä tyystin puuttui tällainen peli, kun taas isolla pleikkarilla se ei anna mitään uutta. Vähiten LCS tarjoaa käsikonsoliversiota tahkonneille, sillä uutukainen noudattaa ikävää kaavaa: jos jokin asia ei ole alustanvaihdossa pysynyt ennallaan, se on huonontunut.
Pelin sisältö kun ei ole siirrossa muuttunut, niin juonesta ja muista perustiedoista kiinnostuneet voivat lukea selostukset PSP-version arvosteluista. Tässä arviossa keskitytään niihin muutamaan olennaiseen muutokseen alustojen välillä.
Onhan se sentään GTA
Alustaeroja huomaa oikeastaan vähiten siinä, missä niitä luulisi ilmenevän eniten. Graafisesti PSP- ja PS2-versio eivät juuri eroa toisistaan. Itse asiassa ensin mainittu vetänee loppupeleissä visuaalisesta annista pitemmän korren, sillä sulavasti pyörivää peliä on mukavampi pelata. Puolen vuoden odotuksen jälkeen isolle pleikkarille saatiin vain hieman pehmeämmät ja tarkemmat grafiikat sekä kaupunkiin ripoteltua enemmän lyhtypylväitä, roskiksia ynnä muita objekteja. Samoin valo- ja heijastusefektit sekä tekstuurit ovat uutukaisessa näkyvästi käsikonsolituotosta yksityiskohtaisempia, mikä tosin tahtoo jäädä näkemättä tummentuneen yleisilmeen vuoksi. Hahmomallit ovat säilyneet PSP-version tasolla, eivätkä täten isolla konsolilla järin mairittelevilta näytä.
Toisaalta versioiden piirtoetäisyyksissä ei eroja löydy, ja liikenne tuntuu ruuhkautuvan PS2:lla jopa vähemmän. Pelatessa molempia yhtä aikaa vieläpä samaan pelikellon aikaan, katsoessa samaan suuntaan Salvatore Leonen kartanon kalliolta PSP näytti maisemia pikkuriikkisen pitemmälle, mutta isompi pleikkari taas mallinsi hieman tarkemmin esimerkiksi veden ja kaukaisemmatkin tekstuurit. Maininnan arvoista lienee myös, että urheasti GTA:sta suoriutunut käsikonsoli piirsi joitain objekteja, kuten merelle poijuja ja taivaalle lentokoneen, joita PS2 ei näyttänyt.
PSP-version pirteys on lähes tipotiessään, kuten on myös sen kohtuullinen sulavuus ruudunpäivityksessä. PS2:lla taas vähäinen grafiikoiden nosto on tullut hyvin karkealla hinnalla, kun peli ei tahdo selvitä nikottelematta täysin perustavanlaatuisista tilanteista, kuten auton kääntämisestä tai kameran pyörittelystä. Verratessa kehitystä GTA3:een tätä on perin vaikea uskoa, kun miltei viisi vuotta vanha julkaisu toimii uskomattoman sulavasti ja näyttää yhä todella maukkaalta.
Ruudunpäivityksen epätasaisuus syö eniten pelattavuutta, joka on aina aiemmin säilynyt kelvollisen hyvällä tasolla GTA-peleissä. Toki sarjassa on ennenkin taisteltu sulavuuden kanssa, mutta vain reilusti normaalia hektisemmissä tilanteissa eikä näin yleisesti. Nyt ikävä pätkiminen saattaa pilata jo alkutehtävien ajojahdin tai tapattaa pelaajan tulitaistelussa.
Äänimaailmakaan ei ole edukseen käännöksessä muuttunut. Radiokanavilla soitetaan samat veisut kuin PSP:llä, mikä kummastuttaa hieman, sillä DVD:lle olisi taatusti jäänyt tilaa lisätäkin biisimäärää. Lisäksi kun käsikonsolilla saa pienellä kikkailulla oman CD-levykokoelmansa musiikkia soitantoon, niin tällä saralla on helppo julistaa PS2-versio hävinneeksi. Muutoin tarjotaan vain stereo-ulostuloa, mutta ei LCS silti missään nimessä huonolta kuulosta - kotikonsolijulkaisulta olisi vain odottanut enemmän.
Onhan se?
Vaikka ohjausta onkin muutettu rankalla kädellä, näkyy käsikonsolitausta edelleen. Radiokanava- ja asevaihdoille on vanhaan malliin pyhitetty yhteensä jopa kolme kappaletta takanäppäimiä, kun taas oikealla tatilla hallitaan San Andreasin tapaan kameraa. Ristiohjaimella pystyy jälleen myös ohjaamaan sekä hahmoa että kulkuneuvoa, mitä ilman oli jo parissa viime GTA:ssa oppinut selviämään. Manuaalisen tähtäyksen aktivoiminen on piilotettu hankalasti tatin painalluksen taakse, eikä sitä saa päälle edes yhtä helposti kuin PSP:llä. Käsikonsoliversiossa vaivanneet ajonaikaiset kameranhallintaongelmat loistavat onneksi poissaolollaan, ja muutenkin perusliikkuminen on helpompaa. Kaiken kaikkiaan ohjaus on puutteellisempi kuin sarjan edellisessä kunnon pelissä, mutta sentään jonkin verran GTA3:sta kehittyneempi.
Uutena tuttavuutena PS2:lla Liberty City Storiesissa kiinnostanee eniten tarina, jonka pelaakin läpi mielellään. Onhan se vahvasti sitä gtamaista hupigangsterimeininkiä tarjoten reilut viisitoista tuntia ohjattua kaahausta ja räiskettä. Tehtävät tosin ovat käsikonsolitaustansa vuoksi varsin lyhyitä kautta linjan, mikä ei oikein tunnu istuvan kotikonsolille. Mikään ei myös poista seikkaa, että peli on parempi ja monipuolisempi PSP:llä, jolla pystyi kaiken lisäksi pelaamaan kuuden pelaajan moninpeliä.
Lyhyesti: jos omistaa jo PSP-version, ei missään nimessä kannata hankkia tätä PS2:lle. Jos jostain käsittämättömästä syystä ei vielä omista PSP-versiota, kannattaa se hankkia pikimmiten. Liberty City Stories menee PS2:llakin paremman puutteessa näin valmiiksi halpiksena.
