Guitar Hero: Aerosmith

Guitar Hero on antanut konsolipolvelle fiilistä siitä, miltä tuntuu olla aito rokkistara, jos unohdetaan sellaiset pikkuseikat kuin muovinen kitara, tekoperuukki ja kolmesta kännissä olevasta kaverista koostuva yleisö. Siitä huolimatta kolmanteen osaansa päässyt Guitar Hero, ja sen viime vuonna saama kilpakumppaninsa Rock Band on menestynyt markkinoilla. Eikä ihme, sillä pelkästään viidellä napilla taituroitu Metallican One expert-tasolla on hauska, ja promillen kyllästämässä fiiliksessä voi kuvitella helposti olevansa itse James Hetfield. Uutta monipuolisempaa osaa odotellessa tai Rock Bandia vältellessä Neversoft tarjoaa olohuoneen kitarasankareille mahdollisuuden seurata suuren amerikkalaisen bändin jalanjälkiä lisäosassaan Guitar Hero: Aerosmith.

Antaa musiikin puhua puolestaan

Guitar Hero: Aerosmith koostuu 41 kappaleesta, joista yli puolet on – yllättävää kyllä – Aerosmithin esittämiä. Klassikoita löytyy Sweet Emotionista Love in an Elevatoriin, sekä Run-D.M.C.:n feattaamaan Walk This Way -kappaleeseen. Kalkkunatoiminta Armageddonin sävyttämä ysärihitti I Don’t Want to Miss a Thing on jostain syystä jätetty pois, samoin kuin 1980-luvun mentaliteetin ikuistava Dude (Looks Like a Lady). Aerosmithin faneille paketista löytyy kuitenkin aimo annos rokattavaa, ja bändistä pitämättömät voivat fiilistellä muun muassa The Kinksin, Joan Jett & the Blackheartsin ja Lenny Kravitzin tahdissa.

Pelillisesti Aerosmith tarjoaa täsmälleen sitä samaa, mitä muutkin osat ovat antaneet. Ylhäältä alas rullaavia sointuja soitetaan oikeaan aikaan muovikitaraa vinguttamalla, ja nuottien paljous ja nopeus nousee vaikeustasojen myötä. Neversoft on rukannut hieman Aerosmithin moottoria muokkaamalla hammer-onit ja pull-offit entistä luontevammiksi, mikä vaatii pienoista totuuttelua aiempiin Guitar Hero -peleihin tottuneille sankareille. Enää ei riitä sattumanvarainen sorminäppäryys, vaan soinnut pitää oikeaoppisesti johdatella alemmilta/ylemmiltä nuoteilta halutuille kielille. Juonellisesti edetään bändin uran kohokohtia seuraten kohti lopullista menestystä. Hieman poikkeuksellisesti yhtä etappia kohden on aluksi vain kaksi cover-bändin esittämää kappaletta, joiden jälkeen avautuvat vasta kaksi Aerosmithin kappaletta ja viimeinen encore. Vaikeustasoja löytyy uransa aloittaville trubaduureille ja kaiken nähneille sekä kokeneille konkareille sama setti kuin aiemmissakin osissa. Helpoimmalla tasolla soitellaan kolmea kieltä, keskivaikealla neljää, vaikealla päästään jo harjoittamaan sorminäppäryyttä viiden kera ja kitaravirtuoosit hoitavat saman astetta nopeampana sekä hitusen vaikeampana. Joe Perryn kitarointi taipuu GH-soinnuille hieman helpohkonlaisesti, joten expert-tasokaan ei ole mikään ylitsepääsemättömän hankala kuten Guitar Hero 3:ssa. Itse kukin saa päättää, onko kyseessä negatiivinen vai positiivinen asia.

Mukana tulevat kappaleet ovat soitettavissa myös nettipelissä, joka on ominaisuuksiltaan identtinen aiemman osan kanssa. Valittavissa on joko yhteistyömoodia tai sitten vastakkain rämpytystä eri variaatioin. Battlessa tähtisykermät (starpower) on korvattu vastustajaa hankaloittavilla vippaskonsteilla, ja Face Off -muodossa soitetaan vastakkain valinnasta riippuen joko koko biisi tai vain osa biisistä suurempaa pistesaldoa metsästellen.

Rottia kellarissa, leluja vintillä

Guitar Hero: Aerosmith tuntuu saaneen pienoista parannusta ulkoasuunsa. Hahmot ovat hieman eläväisemmän näköisiä, mutta sen kummempaa graafista muutosta ei ole lähdetty hakemaan. Pääpaino pysyy edelleen musiikissa, joka on miksattu matalat taajuudet mukaan lukien hyvin. Bändistä johtuen vaihtelevuutta ei ole niin paljoa kuin useampia genretyylejä sisältävissä emopeleissä. Aerosmithin hankinnan järkevyyttä voikin kysyä itseltään seuraavanlaisesti: vieläkö Guitar Hero innostaa, ja ennen kaikkea pidätkö kyseisestä bändistä niin paljon, että olet siitä valmis maksamaan hieman ylihintaa. Jos saat molempiin vastaukseksi kyllä, ei kannata jäädä pähkäilemään. Mikäli et uskaltaudu vielä rokkibändin saloihin, voit myös jäädä odottamaan seuraavan vuoden ensimmäistä neljännestä, jolloin metallin todellinen messias saapuu Guitar Hero: Metallican turvin.