Super Smash Bros. Brawl

Murskaavaa historiaa (veteraanit, voitte skipata!)

Vuosituhannen vaihteessa tapahtui odottamaton ja välttämätön, kun vuonna 1999 Hal Laboratoryn beat 'em up -projekti sai lihasta luidensa päälle. Dragon King: The Fighting Game -nimellä kulkenut, anonyymeilla hahmoilla täytetty taistelupelin raakile sai vakuutettua Nintendon johdon; pelin yksinkertainen konsepti hauskasta turpasaunasta villeine kenttineen ja aseineen pyhitettiin ison ännän hahmokavalkadin käyttöön. Punainen matto oli rullattu, ja enää odotettiin kutsuvieraiden saapumista. VIP-korttia ja vihreää valoa saivat rakastetuimmat Nintendo-hahmot aina Pikachusta Samukseen ja Captain Falconista Marioon. Tätä hetkeä jokainen nipapoju oli voimakäsine nyrkkiin puristettuna kaihoisissa hetkissään odottanut. "Now you're playing with power", kuten elämään jäänyt slogan kuului.

Nintendon oma rautanyrkkiturnaus oli hypännyt kehään, ja kevytsarjalaisuudestaan huolimatta tulokas vakuutti niin pelimedian kuin miljoonat pelaajatkin. Nintendo 64:n Super Smash Bros. jäi lopulta melko suppean ryhmän herkuksi, mutta jo vuonna 2001 jokainen ajan hermolla pysynyt tiesi odottaa jatkoa - Super Smash Bros. Meleen muodossa. Sarjan toinen tulokas saavutti murskavoiton ja useiden ihmetykseksi löysi tiensä armottomaan ja elitistiseen hardcore-mätkintäpelien maailmaan. Yhdessä Tekkenin, Virtua Fighterin, Guilty Gearin ja Soul Caliburin kanssa Melee oli saavuttanut ammattilaisten suosion, kiitos piilevän ja syvällisen pelimekaniikan, jonka olemassaolo toi Meleelle hurjasti lisää elovuosia ja käyttöikää.

Wiimeisin "mariotappelu" (kuten sisäpiirissä nimi toisinaan vääntyy) teki tuloaan massiivisen hypeaallonharjan huipulla. Jo kehitystyön alkupuolella Internetiin lanseerattiin taistelupukarien oma Super Smash Bros. Brawl Dojo -sivusto, jonne tipahteli tietomuruja viikon jokaisena arkipäivänä. Esiriippua raotettiin reilusti, mutta vähän kerrallaan; Dojon ilmoitukset uusista tulokkaista, vanhoista konkareista ja pelin lukuisista ominaisuuksista muodostuivat pelaajien päivärutiinin kiintopisteiksi. Odotus kävi sietämättömäksi, eikä vähiten siksi, että peli myöhästyi useaan kertaan. Kieltämättä kaupallisesti hieman huonoon vuodenaikaan julkaistu Brawl on kuitenkin vihdoin täällä, mutta vieläkö valmiiksi pureskeltu ja salaisuuksista riisuttu Dojon kasvatti jaksaa kiinnostaa? Sisältö on kieltämättä laatusertifikaatin arvoista vaan kovin jo tuttua.

Yksinvaltiaiden yhteenotto

Suosittujen hahmojen bileet ja fantasiagalaksien yhdistely yhteisen mission nimessä on vanha ilmiö, jonka juuret löytyvät jo vanhoista Marvel-sarjakuvista. Ikonimaisten heeroksien parittaminen harmageddonin merkeissä on peliveto, joka saa fanilaumat lahjoittamaan viimeisetkin killinkinsä johtoportaan kirstuihin. Ei siis ole ihme, että pelit kuten Marvel vs. Capcom, Kingdom Hearts ja Mario Kart tulevat kuin jumala koneesta faniyhteisöjä villiinnyttämään. Perinteen säilyttäjänä Super Smash Bros. ei ole suuri poikkeus. Sarjan iskevyys piileekin sen laajassa hahmokaartissa, hahmoissa, joiden nimikkopelit ovat myyneet miljoonia ja tulleet valituiksi suosikkilistoille kerta toisensa jälkeen. Pelimaailman julkkisten vapaaottelu on puhdasta herkkua populaarikulttuurin ja peliviihteen kasvateille. Samalla voidaan ratkaista lapsuusajan väkevät kysymyksenasettelut ("Kumpi voittais, jos ne tappelis: Mario vai Sonic?").

Super Smash Bros. Brawl on soppa, jonka valmistuksessa ei olla ainesosilla kitsasteltu. Pelin pääpaino piilee moninpelissä, mutta lisäarvoa ja keräilyhuumaa luovat lukuisat minipelit, yksinpelimuodot, salaisuudet ja fanipalvelua ruokkivat kohtaukset. Suuri(n) osa kehitystyöstä on valitettavasti käytetty yksinpelin parantamiseen, mistä lisää alempana. Smash-veteraanien onneksi moninpeli seuraa uskollisesti edellisten osien kaavaa, ehkä jopa liiankin uskollisesti. Nintendo ei tunnetusti ota riskejä pelisarjojensa kaanonin jatkamisessa, mistä hyvänä esimerkkinä toimivat yrityksen lukuisat lellikit jatko-osineen. Hieman surullisesti Brawlia vaivaa sama ongelma. Peli on käytännössä identtinen Meleen kanssa, joskin hieman hitaampi ja pelimekaniikaltaan mahdollisesti riisutumpi. Identtisyys on esiinpaistavaa, sillä hahmot, kentät, esineet tai yleisilme eivät juuri poikkea edellisosasta. Pelimekaniikan perkaus ei tietenkään vaikuta peruspelaajaan, mutta Melee-mestareiden kynästä ei ole muutosten tiimoilta ylistyssanoja juuri pudonnut. Toiseksi hahmokaarti on lievästi rikki ja juuri vääristä paikoista. Mutta pelko seis, sillä latteudet ovat kuin viidakkoheinä macheten käsittelyssä! Jokaista ohiaskelta kohden Brawl sisältää kolme täysosumaa.

Lapsiystävällistä väkivaltaa yli rajojen

Hieman superisti mättöveljeksissä ei ole tavoitteena pudottaa toisen energiapisteistä nollille. Hipapojot sen sijaan nousevat sitä mukaa, kun läski tai lihas tummuu. Prosentuaalisesti sadan paremmalle puolelle noussut elinvoima tarkoittaa äkkikuolemaa pelaajalle, mikäli vastustajan iskut löytävät osoitteeseensa. Super Smash Bros.'ssa nimittäin on tarkoitus heittää kilpailijat pois tasolta. Pelin kentät ovat yleensä leijuvia kappaleita ilmassa, joten haastajat voi joko pudottaa rotkoon tai lähettää kohti kentän ylä -tai sivureunoja. Kuolema korjaa vain, jos hahmo ylittää tietyn rajan. Kriittisimmät hetket käydäänkin ilmatilassa ja tasojen kielekkeillä, joihin pudotuspeliin joutunut hahmo koittaa takertua. Etevimmät pelaajat syöksyvät kuoleman uhalla rotkoon viimeistelemään "kunnarinsa".

Otteluiden sääntöjä muuttamalla pelikokemuksesta voi tehdä kerta toisensa jälkeen tuoreen oloisen. Peruskaava on silti selvä ja yksinkertainen. Pelaajia on kahdesta neljään, ja ystäväkadon uhatessa ihmispelaajat voi korvata koneen ohjaamilla hahmoilla. Brawlissa on onneksi myös nettipeli, joka on suuri pelastus, sillä pelaajapiirin jakautuessa ympäri maiden ja mantujen peli-illat ovat vain harras haave pääkopassa. Kun porukka on koossa, on aika valita taistelupukari - ja näitä riittää. Vaikkei Super Smash Bros. Brawl olekaan erityisen tekninen ja laajaan liikevalikoimaan luottava peli, erottuvat hahmot selvästi toisistaan. Fox, Sheik ja Falco ovat nopeutensa takia useiden suosiossa, kun taas Mario, Ike ja Link tunnetaan tuntuvista iskuistaan. Kevyiden ja keskikokoisten hahmojen lisäksi pelistä löytyy todellisia sotanorsuja, kuten Bowser, King Dedede ja Donkey Kong. Brawlin suurin ongelma hahmokaartissa on se, että useat hahmot muistuttavat aivan liikaa toisiaan. Kyllä, Mega Man esimerkiksi olisi ollut sopivampi vahvistus kuin Nessin kopio Lucas tai kolmas Star Fox -hahmo, Wolf.

Ihmetystä aiheuttaa myös se, että osa suosikkihahmoista on rikottu lähes käyttökelvottomiksi. Samus, esimerkiksi, on kokenut melkoisen alivirityksen aseidensa kanssa ja lyijyäkin on ilmeisesti voimapukuun lorahtanut, sillä liikkeet ovat entisestään hidastuneet. Marion F.L.U.D.D-vesiase ei sekään kieli innovatiivisesta kehitystyöstä. Pienet ongelmat on kuitenkin helppo sivuuttaa, sillä lopulta Brawl virittää pelaajan samoihin fiiliksiin kuin Meleekin. Kutkuttavan arvaamattomat taistelut kirvoittavat hulvattomaan nauruun ja raivostuttaviin hajoamisiin. Taistelukentällä lentävät Bob-ombit, pesismailat, poképallot ja erilaiset assist trophy -hahmot Little Macista Lakituun ovat loppusilaus hauskalle pelikokemukselle. Juuri moninpeli tekee Super Smash Bros. -trilogiasta satoja pelitunteja kestävän klassikon.

Ja kun moninpelistä on saanut tarpeekseen...

...riittää tekemistä viikkokausiksi. Mutta jaksaako yksinpeli aidosti kiinnostaa? Alkuperäisessä Smashissa ja Meleessä yksinpeli oli käytännössä pakollinen paha, jonka avulla uusia hahmoja ja kenttiä sai avattua. Classic-pelimuodossa edettiin tehtävä kerrallaan, ja tasoissa päästiin muun muassa taistelemaan jätti-Pikachua vastaan, omistamaan Yoshi-joukkio ja lopulta kohtaamaan Master Hand, tuo kaikkeutta dominoiva pahansuopa valkoinen hansikas. Myös Brawlissa on mukana tämä pelimuoto, mutta varsinainen yksinpeli kietoutuu The Subspace Emissary -tarinan ympärille. The Subspace Emissarya voi yksimielisesti kutsua näyttävimmäksi ja herkullisimmaksi hahmosikermäksi koskaan. Tarina keskittyy hyvisten taisteluun näiden kamppaillessa mystisiä muukalaisia vastaan. Tasoloikkaa mukaileva moodi ei ole lopulta kovinkaan kummoinen pelillisesti, mutta juonen seuraaminen on silkkaa fanipalvelua. Pikachu puolustamassa Samusta Ridleyta vastaan; suu vääränä Nessiä ja Lucasia ahdisteleva Wario aseineen; Arwing, Blue Falcon ja Samuksen alus rinnakkain vallattua jättiläisalus Halberdia vastaan... Kerta toisensa jälkeen nämä välianimaatiot onnistuvat tärkeässä tehtävässään: ne liittävät peliuniversumit yhteen ja esittelevät ainutlaatuisesti Nintendon tähtigallerian yhteistyötä.

Pitkähkön ja itseään toistavan The Subspace Emissaryn pelaa mielellään läpi, sillä välinäytösten lisäksi pelaajaa palkitaan uusilla hahmoilla. Muita pelimuotoja edustavat muun muassa Home-Run Contest, Events ja Break the Targets. Nämä muiden moodien ohella koostuvat pienistä tehtävistä ja ennätyspisteisiin nojaavista haasteista. Esimerkiksi Home-Run Contestista on tarkoitus lyödä Sandbag mahdollisimman kauas pesismailalla. Helpommin sanottu kuin tehty, nimittäin ennen varsinaista lyöntiä hiekkapussia tulee pehmentää, jotta itse isku purisi paremmin. Events-pelitila koostuu tehtävistä, joissa pitää vaikkapa voittaa Yoshit tietyssä värijärjestyksessä tai kilpailla Bowserina oikealle rullaavaa 2D-tasoa kolmea Marioa vastaan. Erilaista tekemistä riittää, liiaksikin, joten tässä ei ole tilaa käydä kaikkea läpi. Koukkuna näihin toimivat silti erilaiset trofeet ja palkinnot (uudet kentät, musiikkiraidat, rakennuspalikat kenttäeditoriin jne), joten urakointi ei missään vaiheessa tunnu tarpeettomalta.

Mättöveljesten uudet vaatteet

Useille Super Smash Bros. Brawl oli suurin yksittäinen syy hankkia Wii. Kieltämättä nimike myi konsoleita, aivan kuten Halo 3 ja MGS4. Vaikka julkaisu myöhästyikin, ei Wiin pelirintamalla ole juuri tapahtunut mitään mullistavaa. Näinpä Brawl asettuu vaivatta Wiin pelikokoelman mitalisijoille, tosin merkittävimmin sen vuoksi, että kyseessä on täydellisen viihdyttävä peli. Nintendo on panostanut sisältöön ihailtavalla tavalla. Visuaalisesti peli ei ole tietenkään mikään läpimurto ja lopulta ero edellisosaan ei ole edes kovin suuri. Grafiikka silti ajaa asiansa, ja vaihtelevat tasot luovat puitteet monenlaisille matseille. Äänipuolen säveltäjäryhmä saa haukkomaan henkeä, sillä Nintendo on pestannut peliteollisuuden tunnetuimmat maestrot ja virtuoosit sovittamaan ikimuistoisia kipaleita kahakointia tahdittamaan. Musiikki on sävelletty klassisesti, joten instrumenteista löytyy vaihtelua, uljautta ja eeppisyyttä. Miltä kuulostaa taistella kokoonpanolla Solid Snake, Link, Mario ja Fox Shadow Moses Island -tasolla samalla, kun taustalla soi Metal Gear Solid 4:n "Love Theme" uusiksi tuunattuna? Niinpä: ainutkertaiselta.

Pelin eduiksi voidaan laskea matala oppimiskynnys ja neljä ohjaustyyliä, joista on varaa valita. GameCube-ohjain on kiistattomasti pelaajan valinta, mutta yllättäen Wiimotekin suoriutuu tehtävästä minimalistisen näppärästi. Classic-ohjain on muuten pätevä vaihtoehto, mutta huono näppäinsijoittelu rokottaa pisteitä. Nunchuk+Wiimote -yhdistelmä on ehkä hauska, ainakin niin kauan kuin matsit käydään junnusarjassa. Vakavaksi vaihtoehdoksi siitä ei ole. Laajaa ohjainvalikoimaa tukee ohjauksen täysi kustomoitavuus, sekä yksinkertainen liikevalikoima. Kaikki iskut tehdään kahdesta näppäimestä, joista toinen kattaa normaalit ja toinen hieman erikoisemmat iskut. Pelisarjan nimen mukaisesti smash-iskut ovat merkittävässä asemassa, sillä nämä laukaisevat vastustajan nopeasti kohti kuolonrajaa. Smash-lyöntien lisäksi käytössä ovat iskusarjat ja hahmokohtaiset hyökkäykset. Linkillä on apunaan bumerangi, jousi ja pommit, Samuksella ohjukset ja sädease, Snakella kranaatit, Nikita ja miinat ja niin edespäin. Brawlin mielenkiintoisin lisäys on Smash Ball, jota takomalla nopein pelaaja saa käyttöönsä pelkoa herättävän hyökkäyksen. Villisti välkkyvä hahmo voi vapauttaa äkkikuolemaa jakavan iskunsa, mutta uhkarohkeimmat voivat murjoa Smash Ballin takaisin vapaille markkinoille. "Mättöpallon" metsästys muodostuu nopeasti taistojen odotetuimmaksi hetkeksi, mikä lisää hymyn pinta-alaa kasvoilla.

Edellä mainittujen risujen lisäksi Super Smash Bros. Brawlia on vaikea olla vain kehumatta. Päivityksiä tuskin kannattaa odottaa hahmojen epätasapainoisuuksiin ja pelin hitauteen, mutta nettipeliä vaivaava takapajuisuus on hyvä muistutus Nintendon itsepäisyydestä. Pelin ystäväkoodijärjestelmä ei ole ehkä kaikkein kömpelöin, muttei missään nimessä vähäisestikään toimivin. Yksikin lagia sairasteleva pelaaja saattaa hidastaa koko pelin, yhteydenpito ilman kuuloketta tai virtuaalinäppistä on mahdotonta ja holhoava ote yleisissä, ei-ystävä-matseissa tympii. Pelatessa yleisissä otteluissa muista kamppailijoista ei anneta mitään tietoa. Näin matsit jäävät hyvin etäisiksi, eikä uutta kilpakumppania voi pyytää edes kaveriksi. Koska nettiyhteys palveluun pitää luoda aina erikseen manuaalisesti - eikä yhteys säily siirryttäessä offline-pelaamiseen -, johtaa tämä siihen, ettei seuraa kaipaavien kavereiden aikeista pääse tietoiseksi. Ellei sitten minuutin välein luo yhteyttä, siirry listaan ja tarkista tilannetta. Nettipuolella ollaan siiis selvästi menty siitä, mistä aita on matalin. Tällaisenaankin mariotappelu on joka tapauksessa hupia parhaasta päästä ja kaivattu lisäys Wiin pelitarjontaan. Uusi haastaja on saapunut, joten kauppaan siitä!