Oletko ikinä miettinyt, miltä tuntuisi olla supervoimia omaava hai verisellä tiellään matkalla kostamaan äitinsä kuolema? Tuntuu, ettei tällä konseptilla elämästä ainakaan tylsää pitäisi tulla, vai mitä? No, pitemmän päälle se on juuri sitä.
Ennen varsinaista arvostelua pari pikkukehua pelin PC-versiosta. Teos tukee NVIDIAN Anselia, jonka avulla pelaaja voi helposti napata kuvakaappauksia vapaata kameraa käyttäen. Toinen yksityiskohta on, että ohjainta, näppäimistöä ja hiirtä voi käyttää yhtäaikaa, joten ohjaustyyliä voi vaihtaa lennosta. Nämä ovat pieniä yksityiskohtia, jotka eivät vielä vuonna 2020 ole aivan kiveen hakattuja toimivuuksia, varsinkaan kun peli ilmestyy saman aikaisesti sekä konsoleille että PC:lle. Pienistä iloista on maailma tehty.
Vauva tuli
Maneater alkaa vahvasti. Julma hainpyytäjä saa pitkään metsästämänsä äitihain vihdoin kiinni ja leikkaa tarinamme päähenkilön ulos viimeisiä vetelevän pyrstökkään vatsasta. Vastasyntynyt sankarimme puraisee suurpetokalastajan käden ranteesta poikki ja molskahtaa veneen laidan yli veteen kasvamaan, oikeutettu kosto mielessään.
Peli on tehty kivasti pilke silmäkulmassa ja varustettu hyvällä huumorilla. Tarinankertoja imitoi hienosti luontodokumentin juontajaa ja tämä yksityiskohta on todella kallisarvoinen piristysruiske, kun pelaaja seuraa pikkuhain kehittymistä ensin teiniksi, sitten aikuiseksi ja lopulta kirjaimelliseksi superhaiksi. Luontodokumentti-twisti on varsin mellevä idea. Yhdistettynä kauniisiin grafiikoihin ja juoneen, joka on yhdistelmä Tappajahain Kostoa ja Moby Dickiä, peli vaikuttaa oikeasti todella hauskalta teokselta.
Jos rantsuun haluat mennä nyt, sä takuulla yllätyt
Vedenalainen maisema on todella kauniisti suunniteltu. Peli sijoittuu avoimeen maailmaan, joka on jaettu kahdeksaan eri alueeseen. Alueita kuitenkin käydään läpi lineaarisesti tarinan edetessä, eli kun hai on kasvanut tarpeeksi isoksi ja voi esimerkiksi hypätä aiemmin liian korkean esteen yli, uusi alue maailmasta avautuu. Veden alle on ripoteltu paljon kaikenlaista peruskeräiltävää, kuten pieniä pelintekijöiden luomia paikkoja, joissa on käytetty hauskoja popkulttuuri-referenssejä.
Kun eväkäs päähahmomme on syönyt tarpeeksi pienempiä mereneläviä, tutkinut vedenalaista uutta valtakuntaansa ja uhitellut muutaman isommankin vesipedon kanssa, koittaa teini-ikä ja pelissä saavutaan ihmisasutusten välittömään läheisyyteen. Tästähän se hupi lähtee. Pahaa-aavistamattomat ihmiset eivät tienneetkään, mikä heitä odottaa, kun rantavedestä hyppää hai suoraan rannalle, alkaa pomppimaan vatsallaan rantahiekkaa pitkin ja vetämään kirkuvia ihmispoloja kitusiinsa.
Väärinymmärretyn luontokappaleemme eväsretket eivät tietenkään jää huomaamatta, vaan ihmisiä syödessä paikalle soitetaan aseistettu venepartio, tehtävänään tappaa tämä viaton merten otus ja luultavasti tehdä hänestä saappaat. Tässä vaiheessa minulle tulee pelistä aina mieleen GTA. Hai kasvattaa jatkuvasti mainetta hyökkäyksillään, ja mitä enemmän mainetta, sitä enemmän paikalle kutsutaan metsästäjiä. Nämä ovat ehkä pelin hauskimpia kohtia. Kun metsästäjät yrittävät ampua hain hengiltä, mutta pöydät kääntyvät hyvin nopeasti, kun luontokappaleemme suivaantuukin ja alkaa hyppimään vedestä veneisiin ja popsimaan häiriöntekijöitä suuhunsa. En voi väittää, ettenkö olisi virnistellyt vilpittömästi syöksyessäni ylös merten kuohusta suoraan ilmaan, tarkka-ampujamaisesti napannut aina yhden pyssysedän hampaisiini ja samalla lennolla molskahtanut takaisin syvyyksiin hätähuutojen saattelemana, samalla kun vesi muuttuu sinivihreästä tummaan punaan. Tällaiset kohdat ovat aina vähän aikaa hauskoja ja loppuvat sitten, kun hai päättää saaneensa kyllikseen ja sukeltaa syvemmille vesille.
Minusta tulee isona supersankari!
Kun hain maine kasvaa, tapahtumapaikalle kutsutaan nimetty hainpyytäjä. Nämä metsästäjät ovat yleisesti humoristisesti tehtyjä hahmokarikatyyreja. Kun hai onnistuu popsimaan eliittipyytäjän, pullistuu hän ylpeydestä niin, että evolvoituu ja saa käyttöönsä jonkinlaisen supervoiman. Sama juttu, kun hai taistelee suurimpia merenpetoja vastaan, joita joka alueella on yleensä yksi.
Voimat ovat yleensä joko sähköön tai luukasvaimiin perustuvia ja tekevät hampaikkaasta hymyilijästämme entistä tehokkaamman tappokoneen. Sähköiset voimat ovat yleensä tehokkaampia muita mereneläviä vastaan, kun taas luukasvainten avulla on helpompi upottaa paatteja. Nythän tästä vasta hauskaa tuleekin!
Kunnes pelissä tulee puoliväli ja ongelmat käyvät ilmiselviksi.
Jotain suurta kuitenkin tarttuu kitalakeen
Yllä olevasta kuvasta näette yhden pelimaailman alueen tehtävälistan, tuon tuossa oikealla. Tämä ei ole spoileri, eikä sillä ole mitään väliä, mikä alue on kyseessä, koska tuo tehtävälista on joka alueella sama. Siis prikuulleen sama. Kopioitu ja liitetty jokaiseen alueeseen. Muutaman alueen kohdalla lista muuttuu niin, että sinne lisätään yksi isompi bossi. Se siitä. Pelaaja käy läpi samaa rutiinia uudestaan ja uudestaan koko pelin läpi aina loppuun asti.
Ja toki kaikki tehtävät liittyvät syömiseen. Ei se nyt varmasti hain eviin astuessa toki ole mikään yllätys, mutta koko peli on pelkkää syömistä. Syöminen tapahtuu joko ohjaimen oikeasta liipasimesta tai hiiren vasemmasta napista, ja näitä nappuloita saakin sitten painella koko pelin läpi. Muuta sisältöä tässä ei juuri ole. En tiedä kuka suunnittelutiimissä ajatteli, että on viihdyttävää tehdä täysin samanlaisia tehtäviä looppina koko pelin ajan. Ihan niin kuin tekijät olisivat olleet niin keskittyneitä luomaan teokseensa kaikkea muuta, että unohtivat, että pelissä tarvitaan tekemistäkin. Keksivät yhden tehtävälistan ja länttäsivät sen joka alueeseen.
Tämän lisäksi kokemus käy hetken pelaamisen jälkeen mielettömän helpoksi ja vaikeusasteita on tasan yksi. Supervoimia saadessa ralli helpottuu vain entisestään, ja pian huomaankin vain klikkailevani syöntinappia, myös bossitappelujen ajan, ja miettiväni jotain aivan muuta. Pelaan jättimäistä haita, jolla on sähköhampaat ja joka osaa hypätä niin, että ilmassa voisi vaikka valssia tanssia, ja huomaan, että minulla on vain todella tylsää. Noin 14 tunnin mittainen pelikokemus alkaakin yhtäkkiä tuntua pitkältä. Tarina on oikeasti kaikessa huumorissaan aivan mukiinmenevä, pelissä on paljon hienoja kohtia, se näyttää hyvältä, ja vitsit saavat hymyilemään, mutta jos teoksessa ei ole mitään virkistävää tekemistä ja variaatiota, nämä positiiviset asiat jäävät ikävä kyllä taka-alalle.
Maneater on kuin pullaa söisi. Aluksi maistui hyvältä, mutta kun koko pitko työnnetään suuhun samalla kerralla, tulee siinä äkkiä mieleen, että elämässä voisi tehdä jotain muutakin.
