Kolmen kimppa
Tunnustan. Olen lähes tyystin sivuuttanut yhden aikamme suurimmista populaarikulttuurin ilmiöistä, Harry Potterin. Useiden kirjojen, neljän elokuvan ja lisenssipelilauman voimin joka suunnalta päälle käyvälle magialle oli loppujen lopuksi annettava periksi, kun Electronic Arts julkaisi Harry Potter ja liekehtivä pikari -elokuvan nimikkopelin ja toimitti sen ystävällisesti arvosteltavaksi.
Elokuvaa ei ole sellaisenaan lainattu videopeliversioon, vaan kehittäjät ovat ottaneet elokuvasta vain tiettyjä kohtauksia tarinan rungoksi. Monia kohtauksia on vähintäänkin viilattu, ja osa tapahtumista on elokuvaan nähden täysin uusia. Ratkaisu kuulostaa siltä, kuin juonta olisi yritetty soveltaa peliin paremmin sopivaksi. Todellisuudessa pelisovitus ei ole kuitenkaan kovin fiksusti toteutettu.
Peli rakentuu Harryn, Hermionen ja Ronin seikkailujen ympärille. Taustalla kummittelevat tietysti Tylypahkassa järjestettävät Kolmivelhoturnajaiset, joihin Potter tulee tahtomattaan valituksi. Kolme turnajaishaastetta muodostaa kuitenkin vain pienen osan koko pelikokemusta, sillä suuri osa pelistä kuluu erilaisten ”Harrya valmistavien” keräilytehtävien suorittamisessa.
Tehtävät sijoittuvat muutamiin eri ympäristöihin. Peliin on luotu esimerkiksi Tylypahkan ulkotilat, Kielletty metsä ja Kasvihuone, joissa perimmäisenä tarkoituksena on keräillä pelin etenemisen kannalta tärkeitä kilpiä. Lisäksi kenttiin sisältyy muutamia bonus-tehtäviä, kuten esimerkiksi Pimeydenpaljastimien manaamista ja katoavan kortin etsimistä.
Toteutukseltaan kentät ovat perustasoa. Ne ovat varsin putkimaisia ja staattisia, mutta sisältävät useita haaroja, minkä ansiosta tunne talutushihnassa kulkemisesta ei iske välittömästi pelihalun kurkkuun. Toimintaa kenttiin tuovat sekä käsikirjoitetut toimintakohtaukset että yksinkertaiset pulmat. Peli saattaa vaatia esimerkiksi jättikuutioiden pinoamista niin, että niiden avulla pääsee nousemaan muuten saavuttamattomissa olevalle ylätasanteelle.
Jannut mokas (taas)
Pelikokemuksen pilaa pelin rakenne. Ehkä kaikkein paras oivallus pelissä on kentän päättyminen kilven löytämiseen. Koskettuaan kilpeen pelaaja potkaistaan oikopäätä takaisin Ajatuseulaan, jossa valitaan pelattava taso. Uuden tason avaamiseen kuitenkin vaaditaan monesti useita kilpiä, joten pelaaja joutuu väkisinkin palaamaan samoihin maisemiin useita kertoja. Kentät alkavat aina alusta tai puolivälin tallennuspisteestä, ja kaikki pulmat ja viholliset on hoideltava uudelleen. Kierrätyksen kitkerä maku maalaa pelaajan kasvoille nyrpeän ilmeen. Turhauttavaksi kilvenmetsästyksen tekee se, että kenttiä kiertelee helposti turhaankin. Peli ei nimittäin kerro, montako kilpeä kussakin kentässä on vielä keräämättä.
Pelaajan epätietoisuutta korostavat sellaiset kilvet, jotka ovat selvästi näkyvissä, lähes käden ulottuvilla, mutta joihin pääsee käsiksi vasta tietyssä vaiheessa peliä. Joskus tällä tavoin ”lukittuja” kilpiä on hyvin vaikea erottaa pulmista ja aikaa saattaa haaskautua tyhjänpäiväiseen ratkaisun etsimiseen.
Harry Potter ja liekehtivä pikari ei ole järin innostavaa pelattavaa pelimekaniikkansakaan puolesta. Ohjaustuntuma on veltto, ja suureksi pettymykseksi manausten ja loitsujen loihtiminen on typistetty kahteen tilannesidonnaiseen toimintapainikkeeseen. Tyypillisesti salamanterit, jättiampiaiset ja muut viholliset kukistetaan vain nappia rämpyttämällä. Toisella toimintapainikkeella voi nostaa tai sitoa vihollisia, avata portteja ja sammuttaa tulipaloja. Ainoastaan Kolmivelhoturnajaisten haasteet tarjoavat hetkellistä vaihtelua puuduttavaan pelaamiseen. Haasteet sisältävät luudalla lentoa, järvessä pulikointia ja labyrintissä seikkailua ja ovat selkeästi pelin parasta antia.
Peliä on pyritty syventämään eräänlaisella valuutta- ja hahmonpäivityssysteemillä. Vihollisista ja joistakin esineistä vapautuu rakeita, jotka kohottavat hahmojen kuntoa, tehostavat manauksia ja mahdollistavat hetkellisiä supervoimia antavan Taikaus äärimmiös -tilan käytön. Rakeilla voi myös ostaa itselleen keräilykortteja, joilla sankarikolmikon kykyjä on mahdollista parantaa ennen tehtävään lähtöä. Joka hahmolle voi asettaa kolme eri osa-alueita tehostavaa korttia, kuten esimerkiksi tuplamanauksen, kestävyyttä kohottavan kortin ja rakeiden keräilyä helpottavan Tulejo-loitsun tehostajan. Idea hahmonkehityksestä on sinällään hyvä, mutta korttisysteemi on turhan rajoittunut, eikä pelin helppouden vuoksi päivittämisellä ole riittävän suurta merkitystä pelin etenemisen kannalta.
Parhaimmillaan moninpelinä
Tuoreen Harry Potter -pelin pelaaminen yksinään on pahvinmakuista paitsi edellä läpikäydyistä syistä myös huonon tekoälyn takia. Tekoälyn ohjaamat hahmot osaavat olla satunnaisesti avuksi taisteluissa, mutta pulmanratkonnassa niistä on enemmänkin haittaa. Kolmikon yhteistyötä vaativan kivenlohkareen nosto voi olla surkuhupaisa esitys, kun tekoäly ei osaa pitää loitsua kiinni kivessä, yrittää nostaa kiveä ollessaan itse sen päällä tai jää suoraan kiven alle. Paikoin tekoälyhahmoilla on myös vaikeuksia navigoida peliympäristöissä.
Onneksi Electronic Arts on ymmärtänyt kolmen sankarihahmon tuottamat moninpelimahdollisuudet. Kolmivelhoturnajaistehtäviä lukuun ottamatta peliä pääsee pelaamaan samalla koneella yhteistyössä kahden kaverin kanssa, mikä lisää seikkailun viihdearvoa tuntuvasti. Varsinkin perheen tenavaosastolle helposti lähestyttävä seikkailu voisi paremman puutteessa kelvata, eikä edes kielimuuri olisi vaikeuttamassa pelaamista: Harry Potter ja liekehtivä pikari on suomennettu lapikkaasta hiustupsuun.
Audiovisuaalisesti seikkailu ei säväytä konsoleilla niin kuin valkokankaalla. Pelin musiikki on elokuvamaista ja äänitehosteet hyviä, mutta ääninäyttely – varsinkin suomenkielinen dubbaus – on teennäistä eivätkä one-linerit napsahtele aina oikeissa paikoissa. Grafiikka ajaa asiansa jättäen kuitenkin paljon parannettavaa yksityiskohtien, animaatioiden ja ruudunpäivityksen suhteen. Lisäksi pelin raiteilla kulkeva kamera vaikeuttaa välillä tapahtumien seuraamista jäämällä sopivasti esimerkiksi puunrungon taakse. Erityismaininta on kuitenkin annettava pelin tyylikkäille välinäytöksille, jotka muistuttavat jonkin kirjan kuvitusta.
Välinäytöksiä olisi mieluusti katsellut nykyistä useamminkin, sillä ilman elokuvan tai kirjan tuntemusta pelin tarinasta ei saa irti mitään. Kokemus on hyvin silppuluontoinen. Se varmasti osaltaan johtuu siitä, ettei pelissä pääse missään vaiheessa kiertelemään Tylypahkassa ja tapaamaan tarinan muita hahmoja, vaan eri paikkoihin hypitään ilman suurempia selityksiä teleportin kautta. Elokuvassa olisi ollut potentiaalia paljon kattavampaankin peliin. On ihmeellistä, ettei EA ole huomioinut esimerkiksi Kolmivelhoturnajaisiin liittyviä tanssiaisia mitenkään. Lisäsisältö ja vaihtelu ei olisi ollut pahitteeksi, sillä jos pelin ääreen ei nukahda, nopeimmat tahkoavat sen läpi jopa yhden peli-illan aikana.
Harry Potterin tuoreimmassa virtuaaliseikkailussa haisee teollisuuspampun savuava sikari.
