Lännessä varsin tuntematon pelisarja on vihdoin saapunut myös muiden kuin japanilaisten pelattavaksi. NES-ajoilta asti elossa pysynyt Fire Emblem on nauttinut Japanissa suurta suosiota, ja on säilynyt suhteellisen muuttumattomana tähän päivään asti. Game Boy Advancen Fire Emblem sai positiivisen vastaanoton, joten Nintendo päätti tuoda myös sarjan kaksi uusinta osaa meikäläistenkin pelattavaksi ja ihmeteltäväksi. Näistä toinen on Fire Emblem: Path of Radiance, ensimmäinen uusille kotikonsoleille veistetty Fire Emblem. GameCube-versio poikkeaa audiovisuaalisen ylivertaisuuden lisäksi myös muillakin tavoin sarjan aikaisemmista osista. Pelin yhteydessä voitaisiinkin puhua jonkinlaisesta yllätyshitistä, sillä tästä ei enää paljon kevytstrategia parane. Fire Emblem on kunniahuuto kauniille arvoille, tervemielisille sankareille, upeille sävellyksille ja taitavasti kerrotulle sekä kasvattavalle tarinalle!
Koukuttava ja koskettava kokemus
Fire Emblem alkaa erittäin klassisella ja lämpimällä kohtauksella. Metsän keskellä kaksi miestä ottavat yhteen, tässä tapauksessa ystävällisin mielin. Pelin sankari Ike harjoittelee elävän legendan, oman isänsä Greilin kanssa metsässä. Luonnollisesti isäänsä nähden siimakätinen sankari on kuin kala kuivalla maalla, ja ottaa puumiekasta osumaa pahemman kerran. Kesken sparrauksen paikalle ilmestyy Mist, Iken sisko. Muutaman takauman jälkeen pelaajalle esitellään taistelun yksinkertaisimmat toiminnot, tässä pelissä onneksi erittäin viihdyttävästi. Jo heti ensisekunneista lähtien Fire Emblem imee täysillä mukaansa. Peli ei alennu typeriin ja puuduttaviin tunnin tutoriaalisessioihin, vaan esittelee pelin hienoudet porratestusti ja erittäin mielyttävällä tavalla. Alussa sitä ajattelee "Wau, tässäkö kaikki? No ihan jees kyllä", mutta tehtävä tehtävän jälkeen peli antaa aina jotain uutta. Oli kyseessä sitten uuden toiminnon esitteleminen, uusi hahmo tai erilaisten taktiikoiden esilletuonti, pelin hienostunut ja koukuttava rakenne jaksaa ihmetyttää sekä ihastuttaa.
Fire Emblem on siis kevytstrategia Advance Warsin, Tactics Ogren tai vaikkapa Shining Forcen tapaan. Taistelut käydään pelkistetyillä alueilla pelkistetyin hahmoin. Hahmot liikkuvat ruudukossa, ja liikkumisen jälkeen valitaan haluttu toiminto. Taistelut ovat kriittinen osa peliä eikä satunnaisia taistoja ole. Jokainen yhteenotto tuodaan ruudulle keskustelujen, tapahtumien ja syiden saattelemana. Peli on siis erittäin lineaarinen eikä minkäänlaista liikkumista kaupungeissa, luolastoissa tai kaupoissa ole. Tämä ei, tietenkään, tee pelistä yhtään huonompaa. Fire Emblemin kauneus piilee sen äärimmäisen hyvin punotussa kokonaisuudessa. Intelligent Designs on onnistunut luomaan maailman, joka imee sisäänsä kuin Luigin ektoplasmaa imevä imuri. Peli etenee jaksoittain, ja joka jakson alussa käydään etenemisestä riippuen tietyt kuviot läpi: hahmojen väliset keskustelutuokiot, uskomattoman kauniit pelimaailman maisemia esittelevät taidekuvat, välianimaatiot, narraattorin kertaama tarina… Pian tarinan lähtiessä kunnolla käyntiin pelaajan avatarille heitetään suuri taakka harteille. On mahdotonta olla valottamatta tarinaa hieman tässä tapauksessa, joten varoituksen sana heille, jotka eivät siedä pienintäkään paljastusta.
Erään dramaattisen tapahtuman jälkeen Ike ottaa isänsä johtaman palkka-armeijan johdon, ja siinä samalla ajautuu paljon suurempiin kuvioihin, mistä hän osasi ikinä kuvitellakaan. Samalla myös pelin rakenne muuttuu kriittisesti. Iken tullessa johtajaksi avautuu mahdollisuus pienimuotoiseen hallinnointiin. Ennen tehtäviä pelaajalle annetaan mahdollisuus hahmojensa kehittämiseen, uusien aseiden ostamiseen ja hahmojen suhteiden parantamiseen. Viimeksi mainittu toimii niin hahmojen taustojen laajentamisessa kuin myös konkreettisesti itse taisteluissa. Tietyt hahmot voivat keskustella keskenään, mikä nostaa näiden kahden keskinäistä toimivuutta taistelussa. Kun nämä hahmot ovat taistelussa sitten vierekkäin, nousevat näiden ominaisuudet merkittävästi. Siispä esimerkiksi heikko maagi on turvassa, kun vierellä seisoo lihasmassalla miehiä kaatava köriläs. Hahmojen välisten suhteiden kehittämisen lisäksi ennen taistelua voi muun muassa ostaa sekä takoa aseita, kysellä tietoa eri henkilöiltä, lahjoittaa bonus-kokemuspisteitä tahtomalleen yksikölle ja tietysti varustaa armeijansa asiallisiin vermeisiin.
Sankareita joka lähtöön
Eräs pelejä vaivaava kiusaus on sieluttomat, tylsät ja mielikuvituksettomat hahmot. Varsinkin allekirjoittaneen kaunosielun vinkkelistä katsottuna hyvä hahmosuunnittelu on tärkein osa peliä. Fire Emblem onnistuu tässä, täydellisesti. Vaikka pelin hahmot ovat suurimman osan ajasta näkyvissä yksinkertaisina polygonimöykkyinä, onnistuvat upeat taidekuvat ja runsas dialogi paikkaamaan tämän puutteen. Pelin edetessä mukaan tarttuu monenmoista tallaaja, joista jokaisella on syynsä liittyä Iken joukkoihin. Suuri osa sankareista liittyy jengiin väkisin, mutta hyvin monessa tapauksessa tämä on pelaajasta kiinni. Joissain tapauksissa ensin vihollisen puolella olevan hahmon voi värvätä, mikäli ymmärtää oikealla hahmolla tälle takoa järkeä päähän. Hahmoja onkin pelissä runsaat neljäkymmentä, ja näistä jokainen edustaa eri ammattia. Silti ehkä mielenkiintoisinta on se, että kun hahmo kuolee, se kuolee kokonaan. Ok, värväsit pelin alussa päähahmolle tärkeäksi osoittautuvan henkilön, mutta puolessa välissä peliä tämä hahmo kaatuu kahden tunnin taistelussa. Ei, kuolleista ei tässä pelissä herätä – eikä herätetä. Mahdollista on tietysti aloittaa tehtävä alusta, mutta tähän ei useinkaan ole mielenkiintoa, varsinkaan jos taistelu on venynyt levottoman pitkäksi. Sankarin menettäminen sattuu niin pelaajaan kuin ystävän kuolemista muisteleviin hahmoihinkin, ellei sitten satu olemaan kivisydäminen ja paatunut nihilisti.
Sen lisäksi, että hahmosuunnittelu on täyttä adamantiumia, on sankareita myös joka lähtöön. Iken armeija koostuu ritareista, sotilaista, parantajista, maageista, ratsumiehistä, lykantroopeista (eläinihmisistä) ja monista muista yksiköistä. Hyvän ryhmän luominen onkin pelissä kaiken a ja o. Jos ryhmässä ei ole yhtään parantajaa, saa pelaaja koko ajan pelätä yksiköidensä puolesta. Jos taas ryhmässä ei ole lihatankkeja, ovat heikommat yksiköt luonnollisesti jatkuvasti vaarassa. Monipuolisen ja toimivan joukon kehittäminen ei onneksi ole kovin vaikeaa: eksperimentoida saa ja kannattaa, ja lähestymistapoja on useita. Erilaisia ammatteja on kiitettävä määrä, ja tietyillä menetelmillä näiden määrää voi lisätä. Fire Emblemin hahmokaarti on kattava, ja erilaisia persoonallisuuksia pelissä on suuri määrä. Onkin lämmittävää kasvaa pelissä hahmojen kanssa yhdessä ja huomata, että jokaisella on jotain annettavaa, kunhan mahdollisuus suodaan.
Juonellisesti peli on sieltä parhaasta päästä. Vaikka tarina onkin kliseinen ja ennalta-arvattava, on se näitä hyvällä tavalla. Juoni sisältää klassiset elementit, kuten nuoren pojan kasvamisen, erilaisuuden puolustamisen sekä hyväksymisen ja petollisuutta täynnä olevan, kuolemispistettä lähestyvän maailman. Kertaakaan peli ei tylsistytä taikka puuduta, kiitos lineaarisuuden ja mestarillisesti rakennetun juonen sekä tarinankerronnan. Fire Emblem: Path of Radiancen addiktio-kerroin on samaa luokkaa kuin MMORPG:issä, joten unenpuute ja pelottavan kirkkaat silmät saattavat tulla pelin aikana tutuiksi. Myöskään unirytminsä juuri parantaneille peli ei välttämättä ole hyväksi, kokemusta tästä on…
Huumetta korville ja silmille
Graafisesti ja musiikillisesti Fire Emblem: Path of Radiance on parasta A-luokkaa. Pelissä ei liikuta kauniissa 3D-ympäristöissä, ihastella aidon näköistä vettä saatika kehittynyttä fysiikkamoottoria. Myöskään upeita efektejä ei kannata odottaa. Sen sijaan Fire Emblem: Path of Radiance tarjoaa tukullisen kauniita, staattisia, maisemia, tyylikkäitä hahmopiirroksia ja muutaman erittäin vakuuttavan välianimaation. Yhdessä nämä ratkaisut luovat ruudulle maailman, josta ei taatusti jää kaipaamaan viimeisen päälle hienoja polygoniparatiiseja. Välianimaatioista vielä suuri kiitos ja plussa: tällaista jälkeä harvoin näkee peleissä.
Yuka Tsujiyoko on muuten nykyään eräs suosikkisäveltäjistäni, ja luultavasti en ole yksin kuolaavassa fanijoukossa. Kyseinen nainen on saanut ansioluetteloonsa jo varsin nimekkäitä pelejä, kuten Paper Mario: The Thousand-Year Doorin, Super Famicom Warsin ja Paper Marion. Yukan sävellykset luovat juuri oikean tunnelman, juuri oikeaan paikkaan. Sävellyksiin ei kyllästy, eivätkä ne hypi korville väärään aikaan. Pelin musiikit tuovat mieleen lähinnä Suikoden I:n ja II:n sävellykset, mistä tietysti plussaa. Ääniefektit ovat aika vaisuja, mutta tässä tapauksessa mokoma keskinkertaisuus ei pääse häiritsemään. Välivideoissa kuultu ääninäyttelykin on ensijärkytyksen jälkeen sangen asiallista ja siedettävää.
On totta, että genrensä puolesta Fire Emblem: Path of Radiance ei ole jokaisen mieleen, mutta tässä tapauksessa genreuskovaisuudelle voi oikeastaan näyttää keskisormea. Totta on myös, että peli osaa olla erittäin vaikea ja hidastempoinen. Kaikki muistavat luultavasti silti Advance Warsin, pelin, joka ihastutti niin Sulevi Satunnaispelaajaa kuin Tuomas Tosikeimeriakin. Fire Emblem: Path of Radiance on hyvin paljon Advance Warsin tyylinen, ja tehokkaampi alusta varmistaa vielä kokonaisvaltaisemman kokemuksen. Neljäkymmentä tuntia taivaallista tarinaa on varsin arvostettava saavutus, jota ei helpolla unohda. Lämpimin mielin suosittelen, että jokainen vähänkään pelistä kiinnostunut ottaa ne kriittiset askeleet lähimmälle pelihyllylle, ja noukkii tämän mestariteoksen mukaansa. Matka Iken kanssa on pitkä ja vaikea, mutta samalla niin kovin palkitseva.
