Rinnakkaisosa elokuville
Avaruudesta saapuneet monsterit metsästävät ihmisiä Hiljainen paikka -leffoissa. Sokeat, jättimäiset otukset kuulevat lähes kaiken ja tappavat pienimmänkin äänen perusteella. Peruskonsepti on täysin pöhkö, mitä pidempään sitä pohtii: Miten alienit erottavat luonnolliset äänet ihmisten aiheuttamista, miksi ihmiset eivät hyödynnä ääniherkkyyttä huijatakseen otuksia ja miten kukaan olisi edes hengissä, jos pienikin aivastus tappaa? Silti olen pitänyt kaikista sarjan elokuvista. Niiden piinaava hiljaisuus toimii erinomaisena tehokeinona ottaen huomioon ihmisrodun pakonomaisen tarpeen kommunikoida ääneen – emmekä muutenkaan ole kovin hiljaisia liikkujia tai eläjiä.
Ensimmäisen persoonan kuvakulmasta kuvattu The Road Ahead keskittyy Alex-nimisen opiskelijan selviytymistaisteluun. Takaumissa palataan – niin kuin elokuvissakin – tragedian ensimmäiseen päivään, mutta pääasiassa tarina keskittyy noin neljän kuukauden päähän maailmaa mullistaneista tapahtumista. Pieni porukka pitää majaansa paikallisen sairaalan tiloissa, kunnes Alex huomaa olevansa raskaana. Normaalissa tilanteessa iloinen asia polkaisee käyntiin absurdin tapahtumaketjun, joka sysää Alexin yksinäiselle matkalle kohti pelastusta.
Käsikirjoitus vetää monta mutkaa suoriksi ja käyttää laiskoja ratkaisuja luodakseen draamaa, eikä hänen läheistensä käyttäytymiselle ole montaakaan järkiperustetta. Nuorukaisen raskaus pyrkii sitomaan pelaajan tunnetasolla selviytymistaisteluun, mutta loppujen lopuksi tilanne ei vaikuta tarinaan juuri kummoisesti.
Hiljaa, hiljaa hiivitään
Typeristä juonivalinnoista huolimatta A Road Ahead onnistuu luomaan myös jännitystä. Hiiviskely pimeässä varastossa tai hylätyssä talossa on oikeasti pelottavaa, sillä monsteri saattaa yllättää milloin vain Alien: Isolationin tavoin. Ovet narisevat avatessa (jopa naurettavan usein), eri alustat pitävät omanlaisia ääniään ja tölkkejä taikka ämpäreitä ei kannata potkia. Kentät koostuvat usein suoraviivaisesta etenemisestä, mitä nyt matkalla saattaa olla pieniä pulmia. Avaimien tai venttiilien etsiminen tulee tutuksi.
Harmittavasti pelaajan ei anneta hengähtää tarpeeksi usein, joten hidas, ylivarovainen eteneminen alkaa puuduttaa. Pienikin virhe tarkoittaa tallennuspisteelle palautumista. Lisäksi viholliset tuntuvat omaavan yliluonnollisen kyvyn hakeutua hahmon lähelle, vaikka kuinka yrittäisi heitellä pulloja tai tiiliskiviä varotoimena. Useissa kentissä otukset kulkevat vartioreittimäistä polkua, eivätkä elokuvien tavoin vaani varjoissa.
Tekijät eivät myöskään anna pelaajan unohtaa, että kyseessä on peli. Astmasta kärsivä Alex hengästyy pienestäkin rehkimisestä, pölystä tai monsterin läheisyydestä. Kun ahdistus kasvaa liian korkeaksi, on pakko ottaa astmapiippua tai peitellä yskää. Kummatkin ovat huonoja vaihtoehtoja, jos vaaratilanne on päällä. Lisäksi valonlähteenä toimiva taskulamppu valaisee noin kaksi minuuttia ennen kuin siihen on vaihdettava paristot. Toki muutkin nimikkeet pakottavat pelaajan vaalimaan resurssejaan, mutta lampun naurettavan heikko kesto ärsyttää silti normaalia enemmän: immersio kärsii joka kerta kun paristoja (tai piippuja) keräilee kannon päältä keskeltä autiota metsää.
Ympäristöt ovat myös täynnä A4-papereita, jossa tuntemattomat ihmiset joko purkavat tunteitaan tai paljastavat juuri sopivasti tapoja edetä kentissä. Kirjeenvaihto sopii hiljaiseen, puhumattomaan universumiin, mutta lappuja lojuu usein epärealistissa paikoissa ilman selkeää syytä. Jotenkin ne ovat säilyneet myrskyn ja sateen keskellä. Myös sähköt ovat joka paikassa edelleen toiminnassa, vaikka sivilisaatio on romahtanut.
Ale-laarista genren faneille
A Quiet Place: The Road Ahead kertoo Hiljainen paikka -universumiin sijoittuvan alkuperäistarinan, joka tarjoaa noin kahdeksan tuntia kestävän selviytymispelottelun. Pelillä on hetkensä, mutta liian usein se kompastuu omaan konseptiinsa. Hiljaa hiipiminen jokaisen kentän läpi ei vain ole hauskaa, ja monessa kohdassa ylitarkat monsterit iskevät kiinni ilman varoitusta. Niinä hetkinä, kun nimike saavuttaa alkuperäisteoksien tunnelman, se myös nostaa niskakarvat pystyyn jännityksestä. Harmittavasti nämä hetket jäävät liian harvoiksi.
Audiovisuaalisesti teos ajaa asiansa, vaikka monia ääniä kierrätetäänkin tilanteesta toiseen. Hahmomalleissa ja ympäristöissä näkyy pelin alhaisempi tuotantobudjetti ja noin 30 euron hintaluokka. Huokeammasta hinnasta huolimatta teosta ei uskalla suositella kuin joko genren tai elokuvasarjan faneille. A Road Ahead ei ole millään muotoa huono kokemus, mutta tiettyjen suunnitteluratkaisujen kahlitsema.
