Dmitri Gluhovskin rakastettuihin kirjoihin perustuva Metro-sarja on porskuttanut omissa post-apokalyptisissä tunnelmissaan jo lähes kymmenkunta vuotta. 4A Games on työstänyt kolmatta ja samalla trilogian kunnianhimoisinta osaa hartaudella jo pidemmät tovit. Perinteiseen kaavaan on tuotu tällä kertaa yksi perustavanlaatuinen muutos: aiempaa selvästi avoimempi pelimaailma.
Vähäpuheinen protagonisti Artyom elelee edelleen Moskovan metrotunneleissa selviytyjäköörinsä kera. Uudet tuulet kuitenkin puhaltelevat miehen mielessä, ja uteliaisuus houkuttelee tutkimusmatkailijan aina vain kauemmaksi ei-niin-turvallisesta kotipesästä. Pikaisen alustuksen jälkeen mukaan lyöttäytyy urhea mutta harmittavan persoonaton porukka, joka lähtee kohti idässä häämöttävää parempaa huomista Aurora-juna tukikohtanaan. Tarinakehys on kauttaaltaan tasaisen harmaata peruskauraa, eikä reilun kymmenen tunnin matka onnistu tarjoamaan järin isoja yllätyksiä suuntaan, saati toiseenkaan.
Ei umpitunnelissa, vaan raiteita pitkin
Suurimmaksi uudistukseksi rummutettu avoin maailma ei yllä avoimuudessaan vaikkapa Rockstarin teosten tai Ubin salamurhaajaseikkailujen tasolle. Käytännössä koko kampanja nimittäin kuljetaan edelleen kirjaimellisesti raiteita pitkin, joskin näiltä päästään muutamaan otteeseen samoilemaan hieman lähitienoota kauemmas. Tarinaa kuljettavien päätehtävien oheen on ripoteltu satunnaista sivupuuhasteltavaa, oli sitten kyse vihollisleirien tyhjentämisestä tai epämääräiseksi jäävän sälän keräämisestä. Avoimuus on pääsääntöisesti hyvästä, mutta Metro Exoduksen kuolonkalsea miljöö ei tarjoa sisällöllisesti aihetta juhlaan. Tässä mielessä onkin hyvä, että seikkailu on päätetty jaotella muutamaksi puoliavoimeksi osioksi yhden valtavan maailman sijaan. Teemoiltaan selkeästi poikkeavat aluekokonaisuudet tuovat lisäksi mukavasti vaihtelua matkan varrelle. Ne parhaat hetket koetaan tarinan puolivälin tienoilla, meiningin lässähtäessä hieman loppua kohden.
Koska maailmanlopustahan tietysti selviävät vain ne vahvimmat, ei myöskään Artyomin elo ole missään vaiheessa järin helppoa. Kimppuun hyökkäilevät alati niin mutanttihirviöt kuin vaihtelevin motivaattorein eteenpäin puskevat ihmisetkin. Pelaaja voi toki tilanteen mukaan valita edetäkö aseet laulaen vai hiiviskellen, mutta näistä erityisesti jälkimmäinen vaihtoehto olisi kaivannut lisää kehitystyötä. Varsinkaan ihmisviholliset eivät ole niitä penaalin terävimpiä kyniä, joten useimmiten helpointa on tusautella mokomat manan maille lähimmän nurkan takaa. Mikäli tilanne on pahisten kannalta epätoivoinen, nostavat nämä kätensä ilmaan antautumisen merkiksi. Sinällään varsin kekseliäs ominaisuus, joka toistuu kuitenkin valitettavan identtisenä tilanteessa kuin tilanteessa.
Jotta homma ei olisi liian helppoa, on myös resursseista jatkuvasti huutava pula. Tarkkasilmäisyys ja uteliaisuus kuitenkin auttavat, sillä maastosta voi napsia taskut täyteen monenlaista tärkeää tilpehööriä. Nokkelalla Artyomilla ei mene sormi suuhun, kun tien päällä täytyy kyhätä terveyspakkauksia tai muita etenemistä helpottavia avustuksia. Lisäksi sieltä täältä bongailtavat nikkarointipenkit antavat kohtuullisen vapaat kädet tuunata perustason tussareista jopa suoranaisia tappokoneita. Oletusvaikeustaso ei tuottanut sarjan aiempia osia pikaisesti testanneelle Metro-nyypälle harmaita hiuksia kuin muutamassa kohtaa, joten veteraanit voivat huoletta nostaa haastavuutta pykälällä ylöspäin.
Kontrollit on tuotu ohjainkapulalle enemmän tai vähemmän perinteiseen tyyliin, joskin välillä napit tuntuvat loppuvan kesken. Kun niinkin tavallinen vempele kuin kiikarit piilotetaan yhden bumperin ja peukalonapin taakse, herää väkiselläkin ajatus josko asiat olisi voinut hoitaa paremmin. Myös Artyomin liikkuminen on paikoitellen ärsyttävän kankeaa. Siitä on callofdutymaisen sujuva singahtelu kaukana, kun miehen eteneminen tuntuu töksähtelevän armotta jokaisen alle polven korkuisen kivenmurikan kohdalla. Sainpa sankarin jopa jumittumaan kivenkoloon, jolloin ainut pelastuskeino oli edellisen tallennuspisteen lataaminen – enkä edes yhtä, vaan useamman kerran.
Vuoden paras lumi?
Aikoinaan monsterikonsoliksikin rummutettu Xbox One X pyörittää Metro Exoduksen hulppeita maailmanlopun maisemia pääsääntöisesti hyvin mukavasti. Pikavilkaisulla 4A Gamesin tuotos onkin yksi näyttävimmistä nykypeleistä, joskin konepellin alle katsoessa säätövaraa on jäänyt vielä luvattoman paljon. Artyom kohtasi matkan varrella muun muassa mystisiä solttuja, joista osa leijui ilmassa ja toiset olivat jumittuneet talon seinän sisään. Tekstuurit latautuvat välillä ruudulle viiveellä, minkä lisäksi suoranaisia jäätymisiä tapahtui yhden läpipeluukerran aikana lähes kymmenkunta kertaa – vieläpä ennen virallista julkaisupäivää linjoille ilmestyneen korjauspäivityksen jälkeen. Unohtaa ei sovi myöskään kankeita hahmomalleja ja paikoitellen koomiseksi muodostuvaa ääninäyttelyä, mikä on omiaan karsimaan tunnelmasta pois ison siivun. Ilmeisesti julkaisuaikataulu on muutamasta viivästyksestä huolimatta ollut turhan tiukka, joten teknisen puolen lisäviilaamiseen olisi mieluusti suonut vielä lisäkuukauden tai useamman.
Perushyvä, mutta unohdettava
Hartaasti odoteltu Metro Exodus on monessa suhteessa ristiriitainen tapaus. Aiempaa reilusti avoimempi lähestymistapa toimii mukavasti, mutta saattaa myös olla pettymys yhdestä valtavasta maailmankartasta haaveileville pelaajille. Tarinapuoli hoitaa hommansa kohtuullisesti, mutta yksi yllätystwisti siellä ja toinen tuolla olisi taatusti tuonut kokonaisuuteen kaivattua mielenkiintoa. Lisäksi ainakin konsoliversiota vaivannutta teknistä rosoisuutta ei voi ohittaa pelkällä olankohautuksella.
Ainiin, mikäli arokierijät kiehtovat kuten allekirjoittanutta, niin Metro Exoduksessa niitä riittää. Ja näyttävät muuten hyviltä!
