Kolmonen on uusi ykkönen
Okei, välissä ilmestyi myös unohdettava kakkonen, mutta ei siitä sen enempää. Värikäs debyytti viihdytti pitkälti kehittyvien kykyjen – erityisesti hyppy- ja kiipeilytaitojen – ansiosta. Omasta agentistaan sai supervoimaisen sankarin, joka loikki vaivattomasti talon katolta toiselle. Vihreiden valopalluroiden löytäminen ja kerääminen oli kuin oma minipelinsä, eikä pääkampanjalta vaatinut sen takia suuria. Kerrostalojen ja korkeiden tornien valloittaminen tuotti tarpeeksi riemua. Muusta riehumisesta palkittiin myös paremmilla ajo-, taistelu- ja ampumisominaisuuksilla.
Hauskana lisänä pelaajalle tarjotaan kaksi eri tallennusta: pelihahmo kykyineen ja kaupunki tehtävineen. Halutessaan voi siis hypätä noviisilla lopputehtäviin tai vastapainoisesti jumalhahmolla alkukarkeloihin.
Harmittavasti Crackdown 3 jatkaa samalla linjalla niin hyvässä ja pahassa. Uutukainen tuntuu enemmänkin ensimmäisen osan remasteroinnilta kuin omin jaloin seisovalta jatkolta. Seitin ohut pääjuoni on vain syy riehua, kaupunki on ubisoftmaisesti tungettu täyteen tehtäviä, jotka toistavat samaa kaavaa, eikä itse toimintakaan ole muuttunut kymmenessä vuodessa pätkääkään.
Onkin omituinen tunne ajella pitkin avoimen maailman ääriä ja miettiä miten pelit ovat kehittyneet vuosikymmenessä hurjasti, mutta Crackdown ei käytännössä yhtään. Jopa graafinen ulosanti on sarjakuvamaisesta tyylistään johtuen linjassa vuoden 2007 teoksen kanssa, vaikka nykyalustojen tehot tarjoavatkin parempaa piirtojälkeä ja -etäisyyttä.
Samat koukut toimivat silti osittain. Ympäri kaupunkia piilotetut pallurat vetävät edelleen puoleensa, joskin niitä saa tietyn rajan jälkeen kerätä hurjia määriä ennen kuin kykypuusta aukeaa uusia ominaisuuksia. Vapaa samoilu ja taistelusta toiseen siirtyminen on toteutettu hyvin. Tämän lisäksi taitojaan voi parannella pieksemällä rivisotilaita punaisten pisteiden toivossa, räiskiä aseilla pahan korporaation sotilaat tai heitellä erilaisia kranaatteja sekä kaasupommeja. Kaikesta toiminnasta kertyy kokemuspojoja, jotka avaavat uusia liikkeitä. Crackdowninsa pelanneille tuttua huttua.
Viraston virallisen menopelin voi myös kutsua itselleen, jos kaipaa alleen loikkaavaa autoa. Kulkupeleillä kaahaaminen tuntuu tosin suurimman ajan turhalta, koska supersankari liikkuu ilmojen halki näppärästi ilman ruuhkia. Valtaamalla varikoita ympäri karttaa voi paikasta toiseen pikamatkustaa nappia painamalla.
Kaksijakoinen taistelutanner
Crackdown 3 on jaettu kahteen osaan: kampanjaan, jonka voi pelata yksin tai kaverin kanssa sekä pilviserverien voimaan luottavaan moninpeliin, Wrecking Zoneen. Paljon mainostettu, tehoja "hurjasti" lisäävä pilvipelaaminen ei ylety kampanjan puolelle, eikä kaupunkia voi siten tuhota hervottomasti.
Useista alueista koostuva New Providence -saari on melko staattinen kulissi pahasta TerraNova-korporaatiosta kertovan tarinan taustalla. Käsikirjoitus ei tarjoile mitään muistettavaa, ja Terry Crewsin näyttelemä Jaxon on markkinointimateriaaleissa huomattavasti räiskyvämpi kuin itse lopputuotteessa. Valittavia hahmoja on alussa vajaa kymmenen, mutta niitä voi pelastaa lisää kahlaamalla kaupungin laitamia läpi. Käsikirjoitus on kliseinen soppa futuristisesta suuryhtiöstä, joka manipuloi kansaa ja maaperän resursseja.
Aluksi lähdetään kumoamaan pääpomon apureita, tuhotaan tuotantoketjuja ja herätetään asukkaita kapinaan. Tämän jälkeen sama kuvio toistetaan uudestaan ja uudestaan saaren joka alueella. Tehtäviä yhdistää pääasiassa vasen olkanappi: Sitä painaen hakkeroidaan vankilat auki, käynnistetään auto- tai juoksukisat, kuunnellaan piilotetut äänitallenteet ja niin edelleen. Tehtävä- ja vihollismallit eivät suuresti vaihtele, ja taistelut alkavat tuntua nopeasti puuduttavilta.
Wrecking Zone on viidellä viittä vastaan tahkottava tiimipohjainen tappomatsi, jossa tuhoutuvassa ympäristössä kilpaillaan kumpi tiimeistä saa 25 tappoa ensin. Pelkkä lahtaaminen ei riitä, vaan kuolleen taistelijan tunnuslevy pitää napata talteen saadakseen pisteen. Moninpeli ei tarjoa mitään vallankumouksellista, sillä hektinen toiminta tuntuu pääasiassa päättömältä räiskinnältä.
Ympäristöt toki tuhoutuvat ympäriltä – niin ylä- ja alapuolelta – ja kentissä olevista ”ponnahduspaikoilta” voi heittää itsensä korkealle ilmaan, mutta liikaa taktikointia siltä on turha odottaa. Asiaa vaikeuttaa lisäksi alussa uupuva Party-tuki kavereiden kesken. Sokkeloiset taistelutantereet on nopeasti nähty, ja Wrecking Zone olisi ehdottomasti vaatinut lisää variaatiota ympärilleen. Pelaajien onneksi Crackdown 3 on osa Game Pass -kirjastoa, joten pelaajista ei ainakaan pitäisi olla pulaa.
Kuukausimaksulla kenties
On vaikea hahmottaa mikä Crackdown 3:n julkaisussa otti niin kauan, ja toistaalta miksi peliä ei vaan nimetty uudelleenjulkaisuksi. Tekele ei tarjoa uusia ideoita, ja viimeisessä vuosikymmenessä on nähty niin paljon loistavia avoimen maailman toimintapelejä, ettei keskinkertaisuudelle ole vain tilaa. Vuonna 2007 ei ollut vielä totuttu Assassin’s Creed -sarjan ketterään kiipeilyyn, Infamouksen sujuvaan taisteluun tai vaikkapa Just Causen mielikuvitukselliseen ja pelaajalle vapaat kädet antavaan toiminaan – mutta nykyisin on. Sumo Digitalin teos tarjoaa Game Pass -omistajille hauskan lisän, mutta täysihintaisena sitä on vaikea suositella.
Crackdown 3 on ihan viihdyttävä tapaus – jopa hauska – mutta sen sisältö ei kerta kaikkiaan riitä pitämään mielenkiintoa yllä kokonaista kampanjaa. Sitä varten olisi tarvittu uskallusta tehdä jotain tuoretta.
