Nintendo-vaikeus
Kun ensimmäinen Nintendo-konsoli julkaistiin, sille kehitetyille peleille ei ollut kohderyhmiä tai testaajia ensimmäisten vuosien aikana. Pelien kehittäjät olivat oma testiryhmänsä, joiden piti tunnistaa, mikä teki pelistä hauskan. Mitä enemmän he pelasivat, sitä paremmin he tunnistivat, mikä ei toiminut. Mutta samalla heidän luomuksesta tuli heille luonnollinen jatkumo. Peli, jota he pystyivät pelaamaan silmät ummessa. Sen kokeilusta tuli liian helppoa ja helppoudesta tuli tylsää. Joten kehittäjät väänsivät vaikeusastetta korkeammalle kunnes peli haastoi kaikki, paitsi kokeneimmat koodarit toimistolla.
Tästä syntyi Nintendo-vaikeus eli usko siitä, että korkea vaikeusaste on yleinen standardi, joka toimii kaikille. Vei vuosia, kunnes Nintendolla tajuttiin, että näin ei suinkaan ollut. Mutta vahinko jäi kytemään ja peliharrastajien keskuudesta löytyy yhä niitä, jotka uskovat vaikeuden vaikeuden vuoksi olevan oma palkintonsa.
Blasphemous 2 on rakkauskirje tälle aikakaudelle. Se lainaa myös avoimesti yhdeltä viime vuosikymmenen tärkeimmältä pelisarjalta, Dark Soulsilta, niin paljon, että välillä sen omaperäisimmät ideat jäävät lainauksen jalkoihin.
Mutta samalla Blasphemous 2 ei näe metsää puilta, eikä se aina tunnu ymmärtävän, miksi Dark Soulsin viehätys ulottuu pidemmälle kuin vain vaikeutta janoaville.
Saatanallisen kaunista
Blasphemous 2 on pirullisen kaunis peli, jonka hengelliseen ikonografiaan hukkuu mielellään.
Maailma on sekoitus katolilaisen kirkon syvimpiä kauhukuvia, jotka on väkevästi yhdistetty Salvador Dalin ja Hieronomys Bochin painajaisiin. Kokonaisuus näyttää ja tuntuu ikiaikaiselta unelta, josta ei pysty herätä. Kiertävät kauppiaat, uskoonsa takertuneet olennot, sekä groteskit enkelten ja pirujen sekasikiöt ovat yksilöitä, joiden viehätys perustuu niiden vastenmielisyyteen.
Taustalta löytyy repaleinen tarina, jota peli avaa korkeintaan pienissä määrin. Muutamat välianimaatiot hoitavat isoimmat sysäykset eteenpäin, mutta kaikki muu on tulkinnanvaraista, jos edes sitäkään. Esineistä voi käydä lukemassa pieniä historiikkeja, mutta näiden kirjoitusten taso heittelee radikaalisti.
Samalla tavalla kuin Dark Soulsissa, maailma on pirstaloitunut joksikin, mitä ei enää kokonaiseksi saa. Toisin kuin esikuvansa kanssa, Blasphemous 2 ei tavoita samaa rikkinäistä eheyttä, joka kaikessa eteerisyydessään kertoo kokonaisen tarinan.
Kauneus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Blasphemous 2 olisi aina selkeä ja hyvin hahmoteltu. Välillä hahmojen monimutkaiset visuaaliset elementit hukkuvat taustoihin, eikä varsinkaan tiheässä menossa erota, milloin ne ovat hyökkäämässä. Mitä vähemmän ruudulla tapahtuu, sen parempi Blasphemous 2 on. Ikävä kyllä, mitä pidemmälle peli etenee, sen vilkkaammaksi meno yltyy.
Esteettömyys vain unelmaa
Visuaaliset ongelmat olisivat helppo ohittaa, jos pelin esteettömyys olisi edes peruspätevällä tasolla. Mutta nykyisessä muodossaan se vaikuttaa huonolta vitsiltä. Valikoista voi valita, haluaako värinän päälle vai pois ohjaimesta ja täriseekö ruutu, jos pelaaja ottaa osumaa. Esteettömyys ei ole päivän sana.
Päätös rajoittaa asetuksia tuntuu yhtä turhalta kuin vaikeustasosta jääräpäisesti kiinni pitäminen. Jokainen kehittäjä asettaa omat pelisäännöt, mutta jatko-osien luulisi oppivan virheistään. Ensimmäinen Blasphemous kärsi kehujen ohella juuri siitä, että sen pelaaminen oli turhauttavaa, eikä ainoastaan vaikeaa.
Silloin myös kritisoitiin sitä, että peli tietoisesti sanoi, ettei se ole tehty isolle osalle yleisöä. Mikä on harmi, sillä kaunista ja lumoavaa seikkailua haluaisi suositella varauksetta. Mutta mikä tahansa peli, joka tietoisesti rajoittaa itseään, tulee aina olemaan heikompi kuin sellainen, joka antaa kaikille samat mahdollisuudet.
Vaikeaa vai turhauttavaa?
Blasphemous 2 toistaa ensimmäisen pelin virheet. Kamera on epäluotettava, eikä kenttiä näe tarpeeksi pitkälle eteenpäin, mikä tekee osasta tasohyppelystä ärsyttävää arvauspeliä. Hahmo liikkuu kankeasti, eikä katuva uskovainen aina tunnista kahta napin painallusta, jos ne tapahtuvat vähänkään liian lähellä toisiaan.
Viholliset aina satuttavat sankaria, kun ne osuvat tähän. Osumasta sankari kompuroi taaksepäin, eikä voi reagoida hetkeen. Moni hyökkäys puskee viholliset sankarin läpi jopa torjuessa, jolloin typerryttävä tanssi alkaa alusta. Ja koska visuaalinen tarjonta on välillä sekavaa, jää olo, että vaikeus ei johdu tarkkaan mietitystä kokonaisuudesta vaan siitä, että kaikki ei yksinkertaisesti toimi niin saumattomasti, kuin sen pitäisi.
Varauksella harvoille
Blasphemous 2 ei kuitenkaan ole huono peli. Sen parissa viihtyy kymmeniä tunteja siksi, että tekijöiden luoma maailma on kiehtova painajainen, jonka monet salaisuudet koukuttavat parhaimpien seikkailupelien tapaan.
Mutta se on turhauttava kokonaisuus, joka voisi olla huomattavasti parempi peli, jos se vain päästäisi irti tietyistä perinteistä, jotka vain tekevät sille hallaa. Niitä elementtejä rakastava pieni fanikunta tulee rakastamaan Blasphemousin armotonta uskollisuutta menneille.
Mutta kuten pelin tarinakin kertoo, ajan myötä nämä kultit kuihtuvat ja lopulta katoavat aikojen hämärään. Kun se tapahtuu, jää vain muisto jostain, mikä muistuttaa enemmän kaikista niistä mahdollisuuksista, jotka menetettiin ikääntyneen ideologian metsästyksessä.
