Juustoista oopperaa
Armored Core VI: Fires of Rubicon ei ole kovakouraista tai millään tavalla monimutkaista sci-fiä. Sen juuret sikiävät enemmänkin Macross- ja Patlabor-sarjojen korkealentoisesta melodraamasta. Kaikki esitetään kovaa ja korkealta, eikä kukaan hahmoista ole tavannut tunnetta, jota he eivät voisi vetää överiksi.
Taistelukenttänä on kokonainen planeetta, jonka ihmiskunta ahneuksissaan on polttanut päreiksi. Maa on harmaata joutomaata, ja taivaalta sataa tuhkaa. Valtaisat sotakoneet ja kolossaaliset kaivurit seilaavat elotonta horisonttia etsien viimeisiä rippeitä energianlähteistä, joista käydään taukoamatonta sotaa.
Tämän keskellä elävät palkkasoturit, joille moraali on vain hidaste. Seuraava keikka voi tulla mistä tahansa, eikä muulla ole väliä kuin sillä, että selviää hengissä seuraavaan palkkapäivään.
Lojaliteetit joutuvat koetukselle, petturit löytävät anteeksiantoa ja sankarit kokevat traagisia kohtaloita. Armored Core VI noudattaa oopperamaisen kerronnan suuria kuvioita uskollisesti. Mikään ei yllätä, mutta ei sen tarvitsekaan.
Sotaratsut helvetistä
Valtaosa Armored Coren viehätyksestä piilee sen moniulotteisessa ja rönsyilevässä rakkaudessa jättiläisrobottien rakenteluun.
Alussa palapelimäinen kokoaminen on helppoa, jopa yksinkertaisesta. Kevyet osat tekevät robotista vikkelän mutta heikon. Raskaammista osista syntyy tankkeja, joiden iskut pistävät isommatkin vastustajat paloiksi.
Mutta mitä pidemmälle peli etenee, sen railakkaammiksi yhdistelmät muuttuvat. Oman sotakoneen rakentamisesta muodustuu pelimekaniikan ydin, joka on yhtä palkitsevaa kuin valmiin mechin vieminen eturintamalle. Liian raskas kone ei pääse liikkeelle tarpeeksi nopeasti, että olisi hyödyllinen kentällä. Eivätkä tietyt osat edes toimi, ellei niillä ole tarpeeksi paukkuja sotakoneen sisällä.
Samalla tavalla kuin Gran Turismossa, Armored Coren pikkutarkka hienosäätö on hupia niille, jotka löytävät iloa pienenkin parannuksen tuomista eduista. Kun aiemmin ylitsepääsemättömän vaikealta näyttänyt kenttä onkin läpihuutojuttu muutaman pienen muutoksen jälkeen, ei voi kuin hymyillä leveästi omaa nokkeluutta.
Rakentaminen luo myös tunnesiteen omaa sotakonetta kohtaan. Kun on viettänyt tunteja oman mechin parissa ja luonut sille persoonaa värien, aseiden ja haarniskan avulla, ei voi kuin tuntea omistajuutta lopputuloksesta. Jättimäisten räjähdysten keskellä voi vain ihailla omaa kädenjälkeä. Tämä puolestaan antaa oopperamaiselle kerronnalle yhtymäpisteen, jonka vuoksi älyttömästä tarinasta välittää ihan eri tavalla.
Häikäisevää tuhoa
Oman mechin rakentaminen on tärkeää myös siksi, että pelin kentät ovat lyhyitä täsmäiskuja, jotka kannustavat kokeiluun ja toistoon.
Aluksi eteneminen on hidasta, jopa kömpelöä. Koneet liikkuvat ihan eri tavalla kuin järkälemäisiltä hirviöiltä odottaisi. Ensimmäiset pomotaistelut pistävät turhauttamaan kunnes tajuaa, että puolustautuminen ei ole vaihtoehto. Paras hyökkäys on hyökkäys niin överillä tavalla, että jäljelle jää vain muistoja raunioista.
Vasta myöhemmin, kun mechin parissa on viettänyt tunteja, kenttien erilaisuuksista alkaa saamaan jotain irti. Se, mikä alkupäässä tuntui hitaalta, paljastuukin täydelliseksi paikaksi harjoitella tarkkuuskiväärin hienouksia.
Rakenne antaa Armored Coren saavuttaa jotain, minkä parissa From Software on takkuillut vuosia. Se on helposti lähestyttävä vaikea peli, joka ymmärtää milloin pelaajalle on annettava tilaa oppia ja ottaa hieman happea. Elden Ring oli lajissaan jo askel parempaan suuntaan avoimen maailmansa ansiosta. Nyt Armored Core VI tekee saman tempun avoimella kenttärakenteella, jossa eteneminen tapahtuu omilla ehdoilla.
Kokonaisuus antaa mahdollisuuden keskittyä siihen, mikä Armored Coressa on parasta, eli rakentamiseen ja oppimiseen. Taustalla roihuava planeetan kokoinen maailmanloppu luo väkevän estradin, jonka pariin haluaa palata kerta toisensa jälkeen.
Muutamia kauneusvirheitä
Yli kymmenen vuotta odotettu jatko-osa ei ole täydellinen, vaikka sen virheet jäävätkin pinnallisiksi.
Koska toiminta keskittyy niin vahvasti nopeaan liikkumiseen ja tehokkaaseen räiskintään, kentät jäävät väistämättä ulkoasultaan suppeiksi. Lokaatiot ovat harmaata teollisuusmassaa, joutomaata tai niiden yhdistelmää. Raskaat taistelukoneet eivät myöskään tuhoa ympäristöä ihan kuten odottaisi, mikä hieman syö eeppisten taisteluiden tehoja. Olisi hienoa nähdä henkilökohtaisen sodan jäljet isommalla skaalalla.
Hajanainen rakenne aiheuttaa myös sen, että tarinaan pitää heittäytyä täysillä mukaan, jos siitä aikoo saada jotain irti. Tarina ei ole huono, mutta se on helposti ohitettavissa, jos niin haluaa. Täytyy olla tämän lajityypin fani, että sen herättämät tunteet osuvat juuri sillä tavalla, kuin on tarkoitus.
Kumpikaan näistä lapsuksista ei ole tarpeeksi aiheuttamaan oikeasti suuria ongelmia pelikokemuksen kannalta. Mutta ne kannattaa ottaa huomioon ennen kuin Armored Coren päästää valloilleen. Kyseessä ei ole eeppinen seikkailutarina Dark Soulsin tapaan, eikä myöskään ison skaalan viihdettä.
Sen sijaan Armored Core VI: Fires of Rubicon on jotain siltä väliltä. Se on pienoismallien rakentelua, jossa pääsee leikkimään kaikella sillä, mitä on rakkaudella koonnut. Siinä yhdistyvät pitäikäisen pelisarjan obsessio pienimuotoiseen näpräämiseen ja kokeneen peliyhtiön opit luoda jotain, mikä haastaa ja viimein palkitsee yhtä anteliaasti.
Lopputuloksena on kuudes osa pelisarjaa, jota voi huoletta suositella uusille tulokkaille täydellisenä esimerkkinä kaikesta siitä, mikä tässä lajityypissä on niin viihdyttävää. Eikä ensimmäistä kertaa tarvitse varoittaa, että pelaaminen on niin vaikeaa, ettei se oikeastaan sovi kuin vain pienelle piirille.
Hyvällä tuurilla se tarkoittaa uutta aikakautta robottisodan ystäville, kun täysin uusi sukupolvi löytää rakkauden näiden jättien kokoamiseen.
