Agatha Christien luoma viiksekäs hahmo nähdään nimittäin juuri Kenneth Branaghin esittämänä Haunting in Venice -elokuvassa, minkä lisäksi charmantti herrasmies tähdittää loppuvuoden aikana jopa kahta eri videopeliä.
Niistä ensimmäisenä julkaisunsa saa Agatha Christie - Hercule Poirot: The London Case, joka on nyt arvostelussa. (Myöhemmin tänä vuonna päivänvalon näkee Agatha Christie – Murder on the Orient Express, jossa murhia selvittävän etsivän tarina on tuotu nykyaikaan.)
The London Casea voisi kutsua suorastaan mainioksi peliksi. Mutta vain jos on käänteispäivä, jolloin kyllä on ei, oikea on väärä ja vasen on oikea. Sillä tosiasiassa kyseessä ei ole kovinkaan kummoinen kokemus.
Niin suurta kehitystä, että viikset lentävät päästä!
Lontoo-seikkailu on jatkumoa vuonna 2021 julkaistulle Agatha Christie - Hercule Poirot: The First Caselle. Asialla on sama tekijätiimi, Blazing Griffin -studio, joka ei ole lähtenyt tekemään suurensuuria muutoksia aiempaan sapluunaansa.
Ja se on harmi se. Nyt valokeilassa oleva nimike on nimittäin tönkönpuoleinen, sieltä täältä hiomaton, turhauttava ja siinä on edelleen mukana ankeaa ajatuskarttojen rakentelua. Näistä jälkimmäisintä on onneksi hieman paranneltu, joten aivan paikallaan ei ole poljettu.
Kupletin juoni pyörii tällä kertaa arvomaalauksen ympärillä. Tarinan prologi sijoittuu kyseistä taideteosta kuljettavalle laivalle, jossa Poirot tapaa useammat oleelliset hahmot, mukaan lukien Arthur Hastingsin.
Kirjoja ja televisioelokuvia nauttineet tietävätkin, että Hastings on Poirotin apulainen, joka ei aivan yllä samalle loogisen ajattelun tasolle kuin viiksekäs neromme. Hahmo on tässä pelissä ikään kuin apuväline selittää pelaajalle tapahtumia, kun mestaripäättelijä kertaa hänelle ajatuksiaan ja seuraavia toimenpiteitä.
Itse päätarina alkaa museosta, johon kourallinen hahmoja on kerääntynyt ihastelemaan taidetta, etenkin kaiken keskiössä olevaa The Penitent Magdalene -taulua. Mutta kuinkas sitten kävikään, teos on hävinnyt ennen sen virallista esittelyä. Onneksi paikalla on harmailla aivosoluilla varustettu etsivä.
Viivojen vetely on vielä hauskanpitoakin hauskempaa!
Pelaaminen koostuu vähemmän kiireisesti tallustavan Poirotin ohjaamisesta muutamissa maisemissa, oleellisten asioiden tutkimisesta, dialogivaihtoehtojen valitsemisesta ja ajatuskarttojen rakentamisesta. Välillä poimitaan asioita tutkittavaksi tai silmäillään vaikkapa ihmisten työpöydillä lojuvia roinia. Avataanpa muutamat kerrat parit kassakaapit selvittämällä niiden numero- ja kirjainkombinaatioita.
Suurin ero muihin saman genren teoksiin ovat ajatuskartat, jotka ovat graafisia kaavioita, joissa Poirotin havaitsemat ja päättelemät asiat ovat edustettuina palleroina. Pelaajan tehtävänä on yhdistää näitä seikkoja toisiinsa viivoilla erilaisten päätelmien muodostamiseksi. Yhdistettävänä voi olla vaikkapa huomiot kirjahyllyn paikkeilla näkyvistä naarmuista lattiassa ja huoneesta aiemmin kuuluneista ihmeellisistä äänistä. Vedetään nämä kaksi asiaa viivalla yhteen ja Poirot päättelee totuudeksi sen, että kirjahyllyn takana on varmastikin jotain.
Osa päätelmistä on selkeitä ja osa saa ihmettelemään niiden epämääräistä logiikkaa. Edellisessä osassa ajatuskarttojen tekeminen oli yhtä hauskaa kuin se kuuluisa tervanjuonti, mutta tällä kertaa asiaa on hieman särmätty. Kun on kolmesti epäonnistunut liittämään ajatuskartan osia toisiinsa, niin peli käytännössä kertoo oikean vastauksen. Oikeat pallerot nimittäin korostetaan ruudulla, jotta pelaaja tietää vetää viivoja niiden välille. Kaivattu uudistus, joka ei saa turhautumaan tämän toiminnon kanssa liian kanssa.
Niin sulava, että sukat pyörivät jalassa!
Kuten edellisessäkin seikkailussa, niin pelialueella ei voi liikkua täysin vapaasti. Jokaisessa kappaleessa on tarjolla vain tietyt paikat, joissa pyöriä. Esimerkiksi yhtenä keskeisenä paikkana olevan museon länsisiipi on joskus tutkittavissa, joskus ei. Yhdessä kappaleessa voidaan astua kirkon sisään, monissa muissa sinne ei puolestaan ole mitään asiaa.
Eipä tule harhailtua turhaan, mikä on tavallaan hyvä, koska pelimaailma ei ole kovinkaan kiinnostava. Sinne tänne on harvakseltaan sijoiteltu kiinnostavia asioita, joita Poirot voi tutkia tai kommentoida, minkä lisäksi puhuteltavia hahmoja on vielä sitäkin vähemmän ripoteltuna ympäriinsä. Eipä siis tule pööpöiltyä autioissa ympyröissä turhanpäiten, mutta tätä voi pitää myös hieman rajoittavana. Eipä sillä, pelialueita The London Casella on tarjottavanaan kovin vähän. Kameraa sentään voi osassa paikkoja kääntää 90 astetta suuntaan tai toiseen, jotta alueen näkee useammasta eri kuvakulmasta.
Toinen mainitsemisen arvoinen asia on se, että kaikki etenemiselle oleelliset asiat eivät suinkaan kiinnosta Poirotia ennen niiden varsinaista tarvetta. Jos vaikka ilmenee tarve purkilliselle kermaa, niin sitten vaan käymään joka ikinen lokaatio läpi, josko jostain moista maitotuotetta löytyisi. Aine on ollut pelin alusta lähtien samassa kohtaa, mutta sitä ei ole noteerattu lainkaan.
Peli ei vaikeustasoltaan ole kovinkaan vaikea, mutta työläs se on. Tämä johtuu siitä, että usein ollaan tilanteessa, jossa se yksi ja ainoa tutkimuksia edistävä asia on epäselvä. Tässä kohti ei auta kuin alkaa systemaattisesti tutkimaan jokaista pelimaailman kohdetta, puhumaan jokaiselle mahdolliselle hahmolle ja yhdistelemään niitä muutamia taskunpohjalta löytyviä esineitä niihin kohteisiin, joihin niitä sallitaan käytettävän. Usein oikea ratkaisu on Hastingsin kanssa turinointi, jolloin Poirot ikään kuin avaa päätelmiään sekä pelaajalle että mahdollisesti myös uskolliselle apurilleen.
Kuulostaako hauskalta? Niinpä, ei se sitä olekaan. Hieman älynystyröitä päästään sentään käyttämään erilaisten kassakaappien ja -lippaiden availemisessa. Tiettyjen numero- tai kirjainyhdistelmien päättely taitaakin olla kokonaisuuden suurinta hupia.
Niin eläväiset hahmot, että tosielämä jää kakkoseksi!
Graafinen anti on kahtiajakoista. Hahmot ovat muutamilla harvoilla animaatioilla varustettuja puunaamoja, joilla ei ole kovinkaan monia ilmeitä annettavanaan. Ympäristöt vaihtelevat geneerisestä kadunpätkästä, jonka kahvila loistaa tyhjyyttään, kiiltävälattiaiseen museoon täynnä taidetta. Lontoosta ei todellakaan oteta kaikkea iloa irti.
Ja hahmoista kun on puhe, niin mainittakoon, että huulisynkkaa ei ole kuin nimeksi. Tämä tarkoittaa, että puunaamojen suut liikkuvat kyllä, mutta eivät uskottavasti puheen tahdissa. Tämä kruunataan usein sillä, että höpöttäjä katselee täysin eri suuntaan kuin puheensa kohteelle.
Kehnoa huulisynkkaa kompensoidaan kenties sillä, että silmiinpistävän usein puhuvan henkilön kasvoja ei näy. Välillä höpisijää kuvataan selän takaa tämän puhuessa, toisinaan keskustelu käydään ovisilmän kautta keskittyen silmien ympäristöön ja niin edespäin.
Yhtenä päätapahtumapaikkana toimivassa museossa kuultu dialogi kuulostaa hieman erikoiselta. Avaran tilan tunnetta on kaiketi koetettu saada lisäämällä puheeseen jotain kaiun tapaista, mutta lopputulos kuulostaa siltä, kuin se olisi nauhoitettu Teboilin vessassa. Samoja dialoginpätkiä, kuten vaikkapa Hastingsin ilahtuneita huudahduksia, myös kierrätetään. Etenkin alkutaipaleen yksi pulma pistää harmittamaan yhden sivuhahmon toistaessa samaa kahta lausetta toistuvasti.
Eipä hahmojen tarinointi muutenkaan ole aina sieltä terävimmästä päästä. Hieman yksinkertaistaen yhden epäillyn kanssa turinointi meni näin: "Näitkö muuten sen lehtijutun?" "En ole vielä ehtinyt lukemaan." "Entäs muuten se juttu siinä lehdessä?" "Joo, olipas se mainio."
Ääninäyttely on noin muuten kelvollista, mutta ei sen parempaa. Etenkin Poirot tuntuu sopivan rooliinsa passelisti, mutta sen suurempia kehuja ei pääse antamaan. Ainoastaan ankea pappishenkilö suorastaan ärsyttää, muut hoitavat asiansa lähes kelvollisesti. Ehkä ääninäyttely olisi paremmalla tolalla ranskaksi? Nimike on näet mahdollista kokea joko englanniksi tai ranskaksi.
Pientä hiomista kaivattaisiin muuallakin. Esimerkkejä olisi mainita monia: Poirotin siirtyessä avoimen tilan puolelta toiselle, hän tarttuu olemattomaan ovenkahvaan. Animaatiot ovat usein tönkköjä ja niitä samoja toistetaan usein. Portaisiin astuttaessa etsivämme nousee usein väärään suuntaan. Kaikilla hahmoilla Poirotia lukuun ottamatta on samat vetimet sekä prologissa että myöhemmin tapahtuvassa päänäytöksessä. Pieniä asioita, mutta niitä piisaa. Kokonaisuudesta jää suuhun viimeistelemättömyyden ja halpuuden pölhö maku.
Näin hyvää juonta ei saisi edes Christie itse kasaan!
Mutta mites se tarina? Tämän sortin nimikkeessä sillä on olennainen merkitys, ja edellisessä osassa juonikuviot olivatkin koko hoidon paras osuus.
Tällä kertaa taulun ympärillä pyörivät kuviot eivät pelasta kokonaisuutta. Vaikka kuvioihin kuuluu muutakin kuin yksittäisen teoksen katoaminen, niin juoni tai tapa avata sitä eivät missään vaiheessa saa kiinnostumaan siitä tarpeeksi kovaa. Harmillista.
Oli miten oli, niin toivottavasti muut tämän vuoden Hercule Poirot -seikkailut ovat parempia. The London Case tarjoaa tylsänankeaa seikkailua, viivojen vetelemistä ja puisia naamoja. Ajatuskartat ovat kyllä paljon miellyttävämpiä työstää edeltäjään verrattuna, mutta se ei paljoa pelasta.
Jos olisi käänteispäivä, niin The London Casea voisi kuvata suorastaan mainioksi eepokseksi. Mutta koska nyt ei ole, niin todettakoon kyseessä olevan kaksi tähteä viidestä ansaitseva tuotos. Sen pelaamisen sijasta voisi mieluummin katsoa niitä David Suchetin tähdittämiä elokuvia.
Lisää aiheesta:
