Liukas pirulainen lisänä
Tuoreelle konsolisukupolvelle saapunut teos nimetään remasteroinnin sijaan sarjan perinteitä kunnioittavasti Special Edition -versioksi, minkä ansiosta paketista on lupa odottaa viilausten ohella tyystin uutta sisältöä. Ja toden totta, kolmen aiemman sankarin lisäksi matkan voi tällä kertaa taittaa Danten pahamaineisen velipojan, Vergilin puikoissa.
Alkuvalikosta erikseen valittavan lisukkeen kutsuminen tyystin uudeksi seikkailuksi olisi kuitenkin vahvaa liioittelua: Moodi kattaa tismalleen samat kentät kuin alkuperäinen kampanja, mutta skippaa tyylitellyt välivideot sekä veikeät tukihahmot keskittyen pelkästään oleelliseen.
Nopeatempoinen ja tyylitelty mäiske toimii Vergilillä paremmin kuin hyvin. Uuden hahmon sulavat otteet tuntuvat heti luontevilta, kun katanaa heiluttavan antisankarin liikkeiden ketjutus nostaa tyylipisteet tappiin. Monipuoliset komennot iskostuvat jopa nopeammin selkärankaan kuin alkuperäistä kolmikkoa ohjastettaessa. Sarjalle ominainen tyylin korostaminen näkyy kuitenkin kombojen katkeamisena entistä nopeammin, mikäli ohjaimen toisessa päässä taktiikkana toimii päätön nappien rämpyttäminen tai ilmaan huitominen. Nopeisiin iskuyhdistelmiin ja vihollisjoukot hämmentäviin väistöliikkeisiin panostava uutuushahmo on yksinkertaisesti hauska ja tyydyttävä pelattava.
Toinen sisällöllinen uudistus liittyy entistä tiukemman vaikeustason lisäämiseen. Legendary Dark Knight -moodissa päällekäyvien demonijoukkioiden lukumäärä sekä haastavuus moninkertaistuu. Sanomattakin lienee selvää, että ensimmäistä kertaa pelaavien kannattaa aloittaa matkansa tyystin muualta, mutta kaiken nähneille sarjan konkareille armottomampi meno lienee tervetullut lisä.
Entistä terävämpää ja tyylitellympää
Vaikka Devil May Cry 5 pyöri vallan moitteetta jo väistyvän sukupolven laitteilla, väläyttelee myös Capcom trendikkäitä termejä Ray Tracingista 120 fps -tukeen tuoreen raudan versioinnissaan. Säteenseurannan, efektien ja eri resoluutioiden välisillä yhdistelmillä pääsee säätämään useammalla tavalla. Todellisuudessa koko pelin idea kuitenkin vesittyy kaikki graafiset asetukset tappiin puskemalla, sillä 30 ruudun päivitystahti ei vain toimi näissä äärimmäisen nopeatempoisissa puitteissa. Säteenseurannan aiheuttamat ehostukset ulkoasuun jäävät suoraan sanottuna kovin vaatimattomiksi joka tapauksessa, joten maksimaalisen sulavuuden ehdoilla eteneminen on poikkeuksellisen helppo valinta.
Ylimääräisenä bonuksena Xbox Series X:llä lataustauot kutistuvat lähes olemattomiin. Mutta samoin kuin ulkoasun tai sulavuuden suhteen, ei tällä puolella ollut oikeastaan nuristavaa aiemminkaan. Toki korkeammilla vaikeustasoilla pelaaminen on nyt pykälän mielekkäämpää, jos matka jumittuu yhden kohdan hinkkaamiseksi liiallisen haasteen edessä: lyhyemmät odottelutuokiot kuolemien välissä tekevät hyvää verenpaineelle.
Pelkästään teknisten parannusten vuoksi Special Editioniin ei kannata toistamiseen investoida, vaikka hinta pidetäänkin fiksusti normijulkaisua edullisempana. Alkuperäinen pyörii niin ikään moitteetta, ja ainoat nuhteet sen ulkoasusta liittyivät enemmänkin harmaahkoon kenttäsuunnitteluun sekä ympäristöjen staattisuuteen – eikä näihin seikkoihin ole lähdetty hakemaan parannusta.
Sen sijaan pelinä Devil May Cry 5 edustaa edelleen täyttä rautaa, ja uuden hahmon ohjastaminen on kieltämättä nautittava sekä onnistunut lisäys, vaikka Vergilin polku hieman irtonaiselta tuntuukin. Tuoreimpaan painokseen kannattaa hyödyntää muista Capcomin kierrätyshiteistä tuttua ajatusmallia: Jos kokee pienet lisäykset ja viilaukset investoinnin arvoiseksi, ei muuta kuin kauppaa kohden. Alkuperäisen teoksen kokonaan skipanneille pelin suosittelu onkin sitten huomattavasti helpompaa. Tämän coolimpaa toimintaa on tuoreen sukupolven kynnyksellä vaikea nimetä.
