Näihin maisemiin pelaaja laskeutuu vaeltamaan sieluna, kuoleman kohdatessa kehosta toiseen siirtyen. "Muistona" maanpäällisestä vaelluksesta on ainoastaan klassinen muistinmenetys. Agonyn suhteen voidaan puhua psykologisesta kauhusta, vaikka ympärillä näkyykin hirvityksiä ja kauheuksia, kun tyypillisesti psykologinen kauhu "ei suoranaisesti näytä mitään". Tässä tapauksessa kuulee taukoamatta tuskan, kivun ja toinen toistaan kuvottavampien äänien sikermän kaikkialla, mutta näkee myös äänien lähteet. Kun soppaan lisätään vielä jahtivimmainen demoni, ovat palaset paikoillaan muodostamaan vähintäänkin hermostuttavan kokonaiskuvan.
Vuonna 2010 julkaistu Dante's Inferno oli monella tapaa mielenkiintoinen. Se tarjoili varsin toimivaa kolmannen persoonan mäiskettä, mutta ennen kaikkea muotoili ikuisen kadotuksen pyörteistä mielenkiintoisia miljöitä, ollen välillä jopa hämmentävän vaikuttava tekemisillään. Helvettiä tai ylimaailmallisia olemisen tasoja on pirun hankala mallintaa sortumatta ikiaikaisten taidemaalareiden muodostamiin kliseisiin.
Agony on kiinnostava osittain siksi, kuinka rohkea se vaikuttaa olevan ratkaisuissaan. Joku tietysti voisi puhua huonosta mausta, mutta se kertoo ehkä enemmän kommentin tehneestä ihmisestä kuin tästä pelistä. Kun jotakin iljettävää, kuvottavaa ja vastenmielistä asiaa tehdään peliin päivästä toiseen, on kyseessä pakostakin enemmän kuin pelkkää huonoa makua. Se on osa suurempaa kokonaisuutta, mutta tuskin kukaan voi väittää, etteikö ruudulle kuljetettavat asiat olisi vähintään groteskeja.
Hercule Poirot Helvetissä
Pelaaja vaeltaa verisissä maisemissa ja törmää alkuunsa toiseen Helvetin onnettomaan sieluun. Tämä syyttää hahmoamme tapahtumista, joiden johdosta molempien kohtalo on mitä on. Kokonaisuus olisi voinut rakentua mielenkiintoiseksi mysteeripeliksi "pienellä" kierteellä. Vaikka ikään kuin Hercule Poirot olisi retriittihotellin parannusreissun sijasta tupsahtanut Helvettiin ja nyt pitäisi keksiä, että wtf.
Kohdatut ihmisrauniot eivät kuitenkaan tarjoa oman henkilökohtaisen helvettinsä tulemaa moniulotteisempaa sisältöä. Ölinä, huutaminen, itsensä repiminen ja lohduton itkeminen ovat arkipäivää Helvetissä. Matkalta löytyy keräiltäviä esineitä sekä esteitä, joista tulee selvitä tavalla tai toisella ohitse. Useimmiten kysymys on kirjaimellisesti esteen kiertämisestä, mutta joskus joudutaan jopa pienimuotoisten arvoitusten äärelle.
Agonyn ytimessä on demoniolento nimeltään Red Goddess, joka on selkeästi kiinnostunut pelaajan sielusta ja johdattelee tätä läpi veristen hallien. Demonin ja protagonistin välinen historiikki voisi olla kiinnostava, ellei puhuttu dialogi olisi Kaunareiden ja B-leffojen tasolla.
Amatöörien taidonnäyte
Jos peli onnistui herättämään kiinnostuksen, onnistuu se sen myös tappamaan ennennäkemättömällä nopeudella. Yksinkertaisesti sanottuna lopputulos on niin lähellä pelikelvotonta peliä kuin voi olla. Ellei tämä olisi ilmainen arvostelukappale voisi jopa mennä niin pitkälle ja sanoa, että kyllä minä nyt mieleni niin pahoitin.
Helvetin syövereissä vaeltaminen on karua puuhaa. Paikat ovat ahtaita ja valtaosin niin saman näköisiä, että rinkiä tulee juostua useamman kertaa. Ongelmana ei varsinaisesti ole pimeys vaan ettei usein yksinkertaisesti ymmärrä mitä ruudulla tapahtuu. Tämä on monien asioiden summa, mutta etunenässä tästä voi syyttää graafikoita. Valaisuefekteillä voisi asiaa auttaa jonkin verran, mutta en suosittele pidättelemään hengitystä päivitystä odotellessa. Kokonaisvaltaisesti touhusta paistaa läpi enemmän amatöörimäisyys kuin suoranaisesti viimeistelemättömyys.
Demonien paljoudesta ja niiltä piilottelun yksioikoisuudesta voisi varmasti ulista enemmänkin, mutta tekeleen suurin vihollinen piilee yllä mainitussa epäselvyydessä. Piileskelymekaniikkaa on kritisoitu paljon siitä, että pelissä kuolee kaikesta huolimatta todella usein. Tämä "paljon kuoleminen" olisi voinut olla itsessään mielenkiintoinen mekaniikka, jos tarkoituksena olisi nimenomaan sieluna ottaa haltuun sitten erilaisia olentoja, joilla olisi kaikilla omat kykynsä. Eri ominaisuuksien avulla voitaisiin sitten ohittaa esteitä The Legend of Zeldan tapaan. Homma ei kuitenkaan lähde lentoon missään vaiheessa: pelaaja huomaa pelaavansa sitä yhtä ja samaa tilannetta alusta loppuun saakka — tajuamatta sitä, että mitä Helvettiä ruudulla oikein näkyy.
Harmi
Kun joku asia on niin huonoa, että se on suorastaan briljanttia, on kyseessä paskapeli. Ihanaakin ihanampi Deadly Premonition kuuluu mainita samaan hengenvetoon.
Sitten taas jos joku asia on pelkästään paskaa, eikä sen avulla saa mitään viihtymishermoja kutiteltua, on kyseessä se kaikkein kamalin kohtalo: paska peli. Agony on kammottavan kankea sekamelska, joka olisi tarvinnut piiskakätisen ohjaajan järkevöittämään kokonaisuutta. Nyt näkemystä ja taitoa on ollut vähemmän kuin John Carpenterin pierulla.
Harmi ettei arvostelujärjestelmämme salli jättää peliä ilman tähteä, sillä se tuntuu kaikin puolin paljon oikeammalta arvosanalta kuin yksi tähti.
