Itselleni syksyn odotettuja pelejä on ollut Ghostrunner, joka tarjoaa katanan heiluttelua synkässä kyberpunk-maailmassa, parkouria pitkin seiniä sekä tietysti verta ja suolenpäitä. Kaikkia näitä saatiin vallan mehukkaasti, mutta kaikki ei silti mennyt aivan luvatusti.
Hämähäkkimieskyborgininja
Päähenkilönä toimii nimikkohahmo Ghostrunner, taistelukyborgi, jonka toinen käsi on tuhoutunut. Rokkistaramaisen, katanalla varustetun kyborgininjan tehtävänä on kiivetä kyberpunkmaisen synkän Dharma Towerin ylempiin kerroksiin kohtaamaan julma Mara the Keymaster. Matkan varrella katanalla pistetään kappaleiksi muutaman divisioonan verran sotilaita.
Pelaajalla on käytössään lähtökohtaisesti ainoastaan lähitaistelu, vaikka shurikenin ja etätöytäisyn kaltaisia erikoistaitoja tarjotaan satunnaisesti. Pelaaminen on melkoista balettia, sillä Ghostrunner liikkuu varsin vikkelästi ja pystyy juoksemaan määrättömän pitkään seiniä pitkin. Toisaalta vaikeusaste on armoton, sillä kuolema koittaa yhdestä osumasta niin pelaajalle kuin useimmille vihollisille.
Fysiikan lakeja ei varsinaisesti noudateta, tai sitten kyborgissa on magneetteja ja suihkumoottoreita. Esimerkiksi vihollista kohti nopeasti tehtävä syöksymisliike ei vaikuta välittömästi, vaan pelaajan käytössä on runsaan sekunnin verran aikaa siirtyä sivuttain vastustajan ympärillä ennen lopullista iskua. Tämä helpottaa merkittävästi ammusten väistämistä ja sujuvuutta, vaikka liikemäärän säilymislait joudutaankin heittämään roskakoriin.
Pelaajalle annetaan paljon tilaa valita oma reittinsä ja pelitaktiikkansa. Taistelualueet on usein suunniteltu joustaviksi siten, että tarjolla on useita loogisia reittejä hyökätä. Lisäksi etenemisen myötä käyttöön avautuu päivitysominaisuuksia, joita yhdistelemällä pelaaja voi avata täysin uusiakin taitoja, kuten mahdollisuuden kimmottaa ammukset takaisin viholliseen. Päivitysalue täytetään tetrismäisesti erilaisilla ominaisuuksia tarjoavilla palikoilla. Jättämällä tyhjiä kohtia kaikki taidot latautuvat nopeammin. Näppärä systeemi tarjoaa loputtomasti taitoyhdistelmiä tai jopa mahdollisuuden jättää kaiken tyhjäksi, jolloin taidot latautuvat supernopeasti.
Vain sairaan siistit lasit puuttuvat
Ghostrunner on kaikin puolin sanalla sanoen cool. Maailma on mielenkiintoisen synkkä paikka, ja välillä sitä pitää oikein pysähtyä ihastelemaan. Ihastelu myös kannattaa, sillä kentälle on piilotettu runsaasti erilaisia pieniä löydettäviä esineitä. Juoni ei ole kenties kaikkein syvällisimmästä päästä, mutta sopii kuitenkin teemaan.
Graafisesti peli on todella upea, vaikkakin PC:llä pelatessa näytönohjaimen tulee olla ajan tasalla. Liikkeessä kaikki näyttää vielä paljon upeammalta kuin mitä kuvankaappauksiin on mahdollista tallentaa. Erityisesti musiikin puolesta toiminta saa ajoittain jopa wipeoutmaisen sykkiviä väreitä. Parhaimpien bassobiittien tahtiin kenttiä voisi hinkata pidempäänkin, ja osa kappaleista siirtyi suoraan työsoittolistalleni.
Tallentaminen perustuu tarkistuspisteisiin, joita on kaikeksi onneksi ripoteltu varsin tiiviisti. Tyypillisesti tilanne tallentuu aina yhden huoneen tai muun taistelualueen päätteeksi. Tämä on erittäin hyvä, sillä jatkuva kuolema kuuluu pelimekaniikkaan eikä kuoleminen katkaise pelaamisen flow'ta liian pahasti. Ainoastaan joissain tasohyppelymäisissä kentissä tallennusvälit ovat hieman pidempiä, jolloin samoja kohtia joutuu hinkkaamaan liiallisesti. Turhauttavaa.
Pomotaistelut ovat passé
Suurin osa toiminnasta on vaikeaa, mutta ah niin tyydyttävää vihollisten parkourmaista teurastamista. Vaikeusaste kehittyy sopivasti, ja vaikka peliaikaa onkin vain kymmenisen tuntia, tulee uusia vihollisia tai taitoja sopivasti annosteltuna. Valitettavasti osa kentistä on varattu taistelemisen sijaan tasohyppelyyn. Tällainen crashbandicootmainen viuhuvien lasersäteiden ajastuksen opettelu on todella tympeää touhua.
Minua suoraan sanoen harmittaa antaa Ghostrunnerille ainoastaan kolme tähteä. Suurin osa peliajasta on positiivista, Hotline Miamin kaltaista hinkkaamista, jossa jokaisen nopean kuoleman myötä osaaminen kehittyy. Ensimmäisenä pelipäivänä ahnehdin peliä sormikramppiin asti ja koko ruumiini liikkui eläytyen hahmon mukana. Mutta kun vastaan tuli ensimmäinen pomotaistelu, jossa kupla otsassa puhkesi – läpäisy vaati rankkaa ulkoa opettelua.
Valittamisesta huolimatta suurin osa pelistä on melkoista timanttia. Aikoinaan vuoden 2008 Mirror's Edgessä valitettiin, ettei mahdollisuus vihollisten tappamiseen sopinut oikein sen teemaan. Nyt tätä mahdollisuutta tarjotaan suurella kauhalla, ja veikkaisin Ghostrunnerin uppoavan hyvin hardcoresta pitäviin pelaajiin.
