Kapulanvaihtoa ilmalennossa
Peter Parker on vastannut New Yorkin suojelemisesta superkonnilta jo niin pitkään, että miekkonen ansaitsi välillä pikku Euroopan-loman. Onneksi radioaktiiviset hämähäkit huomaavat silloin tällöin käydä järsimässä luokkaretkillä käpälänsä väärään paikkaan tunkevia koululaisia, jotta Spider-Man-tuotanto saadaan pidettyä käynnissä. Seittipukuun ja Peteriltä saatuihin saappaisiin astuu tässä uutuuspelissä Miles Morales -niminen häiskä Harlemista.
Alku-uran harjoittelujakson jälkeen Peter jättääkin Manhattanin Milesin hellään huomaan, mutta eihän se superrikollisten tahtia hidasta. Tällä kertaa pääpahikseksi heitetään Underground-jengi ja sitä johtava Tinkerer, joilla on selvästi jotain hampaankolossa vihreää energiaa kaupunkiin lanseeraavaa Roxxonia ja sen pomoa Simon Kriegeriä vastaan. Tilannetta ei helpota kunnallispolitiikkaan pyrkivä ja sitä kautta taistelun jalkoihin jäävä Milesin äiti.
Teinipojan seikkailuihin kuuluu tietysti jonkin verran teinidraamaa, ja pakkohan tarinaan oli mahduttaa teknisesti lahjakas apuri, joka huolehtii aina niin arvokkaasta sosiaalisen median näkyvyydestä ja tarpeellisen taustatiedon kaivelusta internetin syövereistä. Sankarin vaihtuminen ei siis tarkoita, että tarinan elementtejä olisi pantu kokonaan uusiksi. Tai yhtään.
Ehjää ei ole korjattu
Kuten Teron arvostelussa todettiin edellisestä osasta, Spider-Manille leimallista on pelaamisen hauskuus. Toimivaa seittisingahtelua tai yksinkertaista mutta riittävän monipuolista taistelua ei ole menty liikaa muokkaamaan. Miles osaa kyllä muutaman uuden jutun, joilla sekä hiiviskelyyn että suorempaan toimintaan on puhallettu hiukan uutta henkeä, mutta mekaniikka on kuitenkin pitkälti sitä samaa vanhaa. Parissa kohtaa heitetään taisteluhousut hetkeksi henkarille ja ratkotaan yksinkertaisia pulmia, joita peli yrittää vielä helpottaa tyrkyttämällä aggressiivisesti vinkkejä.
Miles Morales muistuttaakin enemmän lisäsisältöä kuin täyttä peliä. Ei vähiten siksi, että tarinan saa juostua läpi reilussa kymmenessä tunnissa, mutta myös maisemien ja mekaniikkojen uudistumattomuuden vuoksi. Uusi tarina, uudet keräiltävät esineet ja hiukan ehostettu grafiikka eivät ihan puolusta melkein täyttä hintaa.
Toisaalta uudelle konsolille on kiva saada jotain sellaista sisältöä, joka antaa esimakua tulevasta. Toisaalta Sonyn studioiden velhot onnistuivat loihtimaan sellaisia tehoja irti PlayStation 4:stä, että uutukaisella pyörähtävä julkaisupeli jättää lähinnä laimean "tässäkö tää oli" -olon. Lisäpartikkelit ja paremmat heijastukset eivät saa keräämään leukaa lattiasta.
Käteen jää... niin, mitä?
Spider-Mania ei voi arvostella vain pelinä muiden joukossa, koska sitä myydään yhtenä PlayStation 5:n julkaisuikkunan tehonyrkkinä. Sellaisena se on jopa lievä pettymys, sillä ensikatsomalta mikään ei suorastaan huuda, että tämä olisi ollut mahdotonta edellisellä sukupolvella. Tuollainen riekkuminen olisikin sikäli turhaa, että peli julkaistaan myös sille vanhalle sotaratsulle.
Hienovaraisia uutuuksia pystyy kuitenkin havaitsemaan tarkkaan kuuntelemalla ja tunnustelemalla. 3D-äänen voi tunnistaa, kun kääntelee katseen suuntaa esimerkiksi joulumarkkinoiden kakofoniassa. Aiemmin äänen suunta on siirtynyt nykien yhdestä pisteestä toiseen, nyt vieressä luukuttavan DJ:n kaiuttimet pysyvät sulavasti paikallaan. Myös DualSensen pehmeät värähtelyt luovat immersiota esimerkiksi metron pyörien kolahdellessa kiskojen saumakohtiin.
Miles Morales on siis tyypillinen sukupolven vaihdoksen peli: se perii vielä edellisen sukupolven pelisuunnittelullisia rajoitteita, mutta antaa vihjettä tulevasta. Jos viimeisin Spider-Man jätti sellaisen olon, että tätä on pakko saada lisää, Miles Morales on oiva vastaus huutoon. Kunhan vain ymmärtää asettaa odotusriman oikealle korkeudelle.
