Monissa liemissä keitetty Team Ninja on taatusti tuttu nimi haastavampien ja ennen kaikkea ”soulsmaisten” pelien ystäville. 2000-luvun alun Ninja Gaidenin jälkeen studio on julkaissut muun muassa kaksi Nioh-sarjan osaa ja vieraillut omannäköisellä otteellaan viimeisen fantasian maailmassa Stranger of Paradise: Final Fantasy Originin merkeissä. Viime vuonna päivänvalon nähnyt Wo Long: Fallen Dynasty puolestaan yhdisti mainiolla menestyksellä Nioh-kaksikon parhaat palat kokonaan uusiin ideoihin, kuten aggressiivisuuteen ja kannustavaan henkimittariin (Spirit Gauge).
Rise of the Ronin jatkaa hyväksi havaitulla linjalla ollen edeltäjiensä tapaan kolmannesta persoonasta kuvattu toimintapläjäys. Sillä on paljon yhteistä juuri Wo Longin kanssa, mutta seikkailun tasapainoa ja vaikeustasoa on hiottu entistä parempaan suuntaan samalla, kun studio kokeilee ensimmäistä kertaa siipiään avoimen maailman parissa. Ronin on siis varsin rohkea yksinoikeuskaappaus julkaisija Sonylta, mutta omien kokemusteni perusteella riskinotto kantoi hedelmää.
Ja ollos huoleton: pelin vaikeinta pomotaistelua ei ole heitetty heti alkutaipaleelle!
Samurai vailla mestaria
Rise of the Ronin sijoittuu 1800-luvulle bakumatsu-aikakauden Japaniin, jossa Edo-kausi lähestyy loppuaan. Nousevan auringon maa on useiden kriisien partaalla, sillä se kamppailee muun muassa kuolettavien tautien ja poliittisen rauhattomuuden kanssa samalla, kun sisällissota riehuu Tokugawa-šogunaattien ja antišogunaattien välillä. Samalla Amerikan mantereelta virtaa väkeä katsastamaan tiluksia siinä määrin, että paikallisia hirvittää.
Pelaaja ottaa nimettömän ja mestarittoman ronin-samurain roolin, jonka tehtävänä on selvittää oman ”soturikaksosen” (eng. Blade Twin) kohtalo sekä jollain ilveellä auttaa sekä virkavaltaa että kotimaamielisiä kumpaakin tyydyttävällä tavalla. Menettelytapa kannattaa miettiä tehtävissä tarkkaan, sillä valinnat vaikuttavat seikkailun edetessä muun muassa maineeseen, liittolaisten määrään, saatavien varusteiden laatuun ja jopa loppuratkaisuun.
Avoimen maailman ohella selkein ero Team Ninjan aiempiin peleihin on yliluonnollisuuden puute, sillä möröt ja sarvipäät loistavat poissaolollaan. Realistisempi ote oli ohjaaja-tuottaja Fumihiko Yasudan mukaan välttämättömyys, jotta pelaajat voivat samaistua paremmin hahmoihin ja draamankaareen. On kuitenkin todettava, ettei tarina lukeudu mielenkiintoisista lähtökohdista ja upeista esirenderöidyistä välinäytöksistä huolimatta tälläkään kertaa Team Ninja -teoksen vahvuuksiin, sillä peligrafiikan turvin tehdyt välipätkät ovat järjestään kumman staattisia.
Se ei kuitenkaan estä nauttimasta reissusta, sillä Rise of the Roninin vahvuudet löytyvät muilta osa-alueilta. Ja ”vahvuuksista” puheen ollen, muistuttaisin tässä vaiheessa laittamaan ääniraidan japanin kielelle, sillä englanniksi näyttelijät kuulostavat lähinnä koomisilta karikatyyreiltä.
Mies ja säilä = lyömätön yhdistelmä
Alussa luodaan tuttuun tapaan oma soturi, minkä jälkeen seikkailu pääsee kunnolla alkamaan. Taisteleminen tuntuu tyydyttävältä ja luontevalta heti kättelyssä, kontrollit taas iskostuvat selkärankaan nopeasti: on väistöä, perusblokkia, kevyempää ja kovaa iskua sekä ajoitukseen perustuva torjuntaa. Samurai liikkuu sulavasti, taistelu on hiottu viimeisen päälle ja on Team Ninjalle ominaisesti tutun nopeata ja napakkaa. Wo Longin tapaan kamppailemisen rytmittäminen, oikea-aikaiset väistöt ja ennen kaikkea torjunnat ovat avain menestykseen, minkä lisäksi staminaa täytyy pitää silmällä jatkuvasti, jotta kuolo ei korjaa ennenaikaisesti.
Suoran toiminnan ohella viholliset voi yllättää kertalaaki-iskulla selän taakse hiippailemalla sekä katolta niskaan hyppäämällä. Asevalikoimaa riittää puolestaan mukavasti aina peruskatanasta keihääseen ja sapeliin. Omalla kohdallani käyttöön valikoitui katanan ohella kenttämiekka (odachi), joka yltää kauas, mutta on raskaampi ja hitaampi heiluteltava. Etäaseiden osalta itselläni mukana roikkuivat useimmiten jousipyssy sekä revolveri, mutta hoteisiinsa saa muun muassa pommeja, heittotähtiä ja jonkinlaisen liekinheitintä muistuttavan tuliputken.
Useimpien tehtävien aikana on mahdollista saada mukaansa myös liittolainen, jota ohjaa joko tekoäly tai ihmiskaveri. Servereistä tosin ei ole tietoa, sillä jälkimmäistä en päässyt testaamaan. Harmittavasti nettiyhteistyö toimii ainoastaan tietyissä tehtävissä, mikä on monille varmasti pieni pettymys.
AI-kumppanin kanssa taistelu puolestaan on pirun hauskaa, sillä sotureilla on järki päässä ja taito tappaa, minkä lisäksi hahmojen välillä lennosta vaihtaminen avaa ovet veikeälle taktikoinnille. Kaverin vahingoittaminenkaan ei onnistu, mikä taasen on hyvä myönnytys vaikeustason kannalta.
Avoin maailma = taakka vai ei?
Paljon ennakoissa ja arvioissa palstatilaa saanut avoin maailma on toteutettu hyvin perinteiseen tapaan. Kartalta löytyy päätehtävien ja erinäisten sivutehtävien ohella kaikenlaista tekemistä, kuten kuvauskohteita nähtävyyksineen, vapauttamisen tarpeessa olevia, Public Orderin terrorisoimia kyläalueita, roistojen yllättämiä siviilejä sekä löydettäviä kissoja(!). Tästä kaikesta saa odotetusti erinäisiä hyödykkeitä ja omaa hahmoaan kehitettyä entistä vahvemmaksi.
Moni tuntui arvioissa pettyvän tähän vanhanaikaisuuteen, mutta omasta mielestäni kartalla on sopivasti tekemistä, eikä sisältöä pakoteta missään vaiheessa pelaajan kurkusta alas. Kartatkaan eivät ole mahdottoman suuria, minkä vuoksi hepan selässä laukatessa tai siipien avulla liitäessä tuntee etenevänsä riittävän nopeasti. Immersio on riittävän korkealla tasolla, ja ennen kaikkea 1800-luvun Japanissa on pirun mukava seikkailla.
Kun sut saavutin
Saavutettavuudeltaan Rise of the Ronin on kenties paras ”soulslike”, jonka Team Ninja on vuosien saatossa väsännyt, ainakin tietyiltä osin. Vaikeustason valinnan ohella tehtävät ovat useimmiten juuri sopivan mittaisia ja tallennuspisteet riittävän tiheään sijoiteltuja. Kuollessa taasen menettää vain karmapisteitä, ja ne saa takaisin tuttuun tapaan lahtaamalla pelaajan listineen vihollisen. Pikamatkustuspisteitäkään ei ole unohdettu.
Samanaikaisesti valikot vaativat hieman totuttelua ja levelöintisysteemi on aavistuksen sekava, sillä ronin ansaitsee teoistaan pisteitä perinteisten kokemuspojojen ohella jokaiselle kyvylle – kuten voimalle ja sinnikkyydelle – erikseen. Roinaa kerääntyy myös paljon, eikä aina välttämättä ole ihan selvää, kannattaako niitä valjastaa valuutaksi vai materiaaleiksi. Tässä Team Ninjalla on vielä kehitettävää, vaikkei pieni miinus missään nimessä kokemusta pilaakaan.
Maininnan arvoinen seikka on tietysti myös roninin kotikolon eli longhousen koristeleminen, sillä oman elämänsä arkkitehdit pääsevät sisustamaan majan aina huonekaluja myöten! Puuhastelusta ei ole pelkästään kosmeettista hyötyä, sillä esimerkiksi tiettyjen aseiden, käyttövälineiden ja taulujen seinälle laittaminen parantaa kunkin tavaratyypin löytämismahdollisuuksia.
Maailma näyttää ja kuulostaa kauniilta, mutta…
Audiovisuaalisesti Rise of the Ronin on Team Ninjalle ominaisesti hieman kaksijakoinen tapaus. Ensin hyvät uutiset: Pitkään pelien ja elokuvien parissa työskennelleen Inon Zurin säveltämä ääniraita on läpi seikkailun ajan mainio ja vangitsee ennen kaikkea ajan hengen erinomaisesti. Graafisesti peli on heittämällä studion upein teos, ja sen taidetyyli sekä värimaailma miellyttävät silmää valtaosan ajasta. Parhaimmillaan Ronin on erityisesti auringonlaskun sarastaessa tai kuun loisteessa, ruohonkorsien heiluessa tuulen mukana. Yksityiskohtien määräkin on aivan eri tasolla esimerkiksi Wo Longiin verrattuna, eikä raakuuttakaan ole unohdettu, sillä veri lentää lahjakkaasti päiden ja käsien ohella.
Sitten ne huonommat uutiset: Maailmassa esiintyvien hahmojen kasvot ovat edelleen melko elottoman näköisiä, eikä huulisynkka ole ihan tätä päivää. Lisäksi Roninin pitäisi pyöriä performance-tilassa 60 freimiä sekunnissa, mutta todellisuudessa ruudunpäivitys huitelee monesti jossain 50–60 freimin välimaastossa, joten miinus on sitä pidempi, mitä vanhempi telkkari löytyy taloudesta (onnea vaan VRR-töllöjen omistajat). Fidelity-tila on jo sen verran nykivä, ettei siihen kannata koskea, eikä säteenseurantatila puolestaan tunnu tuovan merkittäviä parannuksia ulkoasuun.
Nakersiko Nioh ja Wo Long mielesi vaikeudellaan? Kokeile tätä!
Pikkuvioista huolimatta viihdyin Rise of the Roninin parissa erinomaisesti. Se on mainio toimintaroolipeli erityisesti Nioh-sarjan ja Wo Longin ystäville, joka ei kärsi liiallisesta ähkytaudista monen muun avoimen maailman teoksen tapaan. Pääjuonen läpäisee noin 20 tunnissa, mutta kokonaisuudessaan tekemistä riittää arviolta nelin-, jollei viisinkertainen määrä. Lisäksi se on oivallinen ensiaskel niille, jotka haluaisivat joskus kokeilla Team Ninjan tuotosta heittämättä kapulaa seinään.
Itse en ainakaan keksi tämän parempaa starttipistettä!
