Mielen sopukoissa
The Final Shape sijoittuu mystisen Traveler-eliön sisälle. Maailmaan, jossa mennyt, nykyhetki ja tulevaisuus kaikki sekoittuvat toisiinsa. Jokin yrittää tuhota Travelerin sisältä käsin, ja Guardianit, suojelijat, joutuvat keräämään kasaan kaikki voimansa, jos he aikovat selviytyä viimeisestä taistelusta.
Mukaan värvätään niin vanhoja ystäviä kuin entisiä vihamiehiä, ja koko homma vaikuttaa yllättävän paljon samalta kuin Fast and the Furious -elokuvissa. Lopulta kaikki ovat yhtä suurta perhettä.
Myös kuolleet pääsevät kekkereihin, sillä fanien suursuosikki Cade (Nathan Fillion) nousee vielä kerran parrasvaloihin. Hänen tarinansa onkin yksi The Final Shapen parhaita puolia, ja Fillionin hieno roolisuoritus herkistää enemmän kuin kerran.
Porukoille, ei yksinäisille sankareille
Itse pelattavuus herkistää myös, joskin täysin eri syistä. The Final Shape on selkeästi vaikeampi kuin aiemmat lisäosat, eikä vaikeus aina tunnu ansaitulta. Pomotaisteluita on paljon ja ne ovat usein ahtaissa, typerästi suunnitelluissa tiloissa, joissa hengenlähtö on yllättävän helppoa.
On selvää, että varsinkin loppua kohden olevat tehtävät on suunniteltu kaveriporukoita ajatellen. Mutta meitä yksinäisiä susia on kuitenkin merkittävä määrä myös. Aiemmin edes tarinat on voinut kokea loppuun ilman sen suurempia vaatimuksia, että pitäisi kerätä poppoo koolle.
Harmilliseksi tilanteen tekee se, että The Final Shapea on vaikea, ellei jopa mahdotonta suositella kellekään, joka ei ole jo uppoutunut Destinyn maailmaan.
Uudet pelimekaniikat, kuten erityinen maaginen suojaus, jota varten pelaajan pitää yhdistää valon ja pimeyden voimat voidakseen tuhota sen, tuntuvat myös turhilta. Destiny on jo yksi parhaista räiskintäpeleistä, joita markkinoilta löytyy. Sen tuntuma on niin loistelias, että muut voivat vain ihastella sen mahtavuutta. Nyt energian lataaminen pakottaa pelaajan pysymään paikoillaan tietyissä pisteissä, mikä aiheuttaa tympeitä hidastuksia tuttuihin kaavoihin.
Myös kenttien uudet pulmat tuntuvat pakkopullalta, varsinkin kun niitä pitää toistaa kerta toisensa jälkeen vailla isompia muutoksia. Ei tätä olisi tarvittu enää, näin lähellä loppua.
Megaeeppistä tykitystä
Heti kun pienistä nillityksistä päästään ylitse, The Final Shape tempaa urakalla mukaansa. Niin vanhat kuin uudet ympäristöt ovat huikeita, ja uudet raid-tehtävät suorastaan mykistävät eeppisyydellään. Varsinkin 12-hengen suurmittelö on jotain, mikä sai kyynisenkin kriitikon hymyilemään kuin lapsonen jouluaamuna. Reilun kymmenen tuntia kestävän päätarinan parissa vierähtää hienosti muutama ilta, eikä yksikään niistä tunnu turhalta.
Kokonaisuus muistuttaa Avengers: Endgame -elokuvaa. Kaikki tämä on tehty faneja varten, ja fanipalvelua riittää vaikka millä mitalla. Loppua kohden alkaa käymään pieni ähky, mutta silti sydän sanoo “lisää, lisää!”
Tabula rasa
Ihan lopussa on vaikea sanoa, onko The Final Shape täydellinen päätös saagalle. Tuskin mikään olisi. Destinystä on muodostunut niin valtava kokoelma tarinoita, pelaajien kokemuksia ja loputonta lorea, ettei yksi lisäosa mitenkään voisi vastata kaikkeen. Nyt viimeiset tunnit tuntuvat aikamoiselta juoksutukselta, kun tarina yrittää pakata sisään ihan kaiken, mihin on edes vähänkään aiemmin viitattu.
Olisi kuitenkin mahdotonta väittää, etteikö pitkäaikaiselle fanille tullut tippa linssiin. On hienoa nähdä tämä tarina loppuun tavalla tai toisella. Kun Destiny 2 julkaistiin, en olisi uskonut, että tähän pisteeseen edes päästäisiin. Matka oli koukeroinen ja kuoppainen, mutta se tekee päätöksestä entistä paremman.
Mitä tulevaisuus tuo tullessaan,on huomisen murhe. Nyt juhlitaan.
