On vaikea uskoa, että Alan Wake on jo yli kymmenen vuotta vanha. Pelistudio Remedyn ensimmäinen suurpeli Microsoftin kanssa tehdyssä yhteistyössä oli valtava loikka kotimaiselle yhtiölle, jonka Max Payne -sarja oli nostanut heidät maailmanluokan kehittäjien joukkoon vain muutamaa vuotta aiemmin. Stephen Kingille, David Lynchille ja pohjoisten osavaltioiden korpimaille loihdittu rakkauslaulu oli yhtiön iso tilaisuus näyttää kykynsä. Lopputulos säväytti KonsoliFINin aikanaan, eikä nykyhetki eroa menneestä. Alan Wake ei tarvitse sinivalkoisia kakkuloita ollakseen vaikuttava: Remedyn taidonnäyte seisoo omillaan.
Tarina on perinteitä kunnioittava tilkkutäkki termin parhaimmassa merkityksessä. Kaikki osa-alueet piinatun kirjailijan kujanjuoksussa yliluonnollista vastaan on nähty tavalla tai toisella muussa mediassa. Mutta Remedyn taidokkuus piilee iteraatiossa. Kirjoittaja ja visionääri Sam Lake rakastaa pop-kulttuurin koko kirjoa ja ammentaa tästä merestä Quentin Tarantinon lailla. Lopputulos tuntuu uudelta, mutta turvalliselta. Kuin kietotuisi nostalgiasta käärittyyn pusakkaan.
Alan ja hänen vaimonsa saapuvat etäiseen Bright Fallsin kaupunkiin jossain Washingtonin osavaltion laitamilla. Kirjailijana menestynyt Alan on turhauttava änkyrä, joka kiukuttelee kaikille pahaa oloaan. Hänen pyhimyksen lailla kärsivä vaimonsa yrittää auttaa, mutta keinot alkavat olla vähissä. Yhteisen loman pitäisi pelastaa niin miehen ura kuin heidän yhteinen elonsa. Mystinen voima ajaa pariskunnan erilleen valtaisan järven äärellä, ja Alan havahtuu hereille viikkoa myöhemmin keskellä metsää. Pimeys etenee tulvan lailla ja kaiken keskellä on romaani, jota Alan ei muista kirjoittaneensa.
Pieniä päivityksiä
Päivitetty versio ei sinänsä mullista kokonaisuutta, vaikka parannukset ovat kauttaaltaan tervetulleita. Visuaalista ilmettä on siistitty fiksusti, ja erityisesti välianimaatiot nauttivat kasvojenkohotuksesta. Twin Peaks -sarjasta ammentava taidonnäyte näytti aikanaan upealta, mutta jo silloin hahmojen ilmeettömille kasvoille naureskeltiin. Nyt Alan kumppaneineen ovat ilmeikkäämpiä kuin aiemmin, mikä tekee varsinkin pelin loppupuoliskon jännityksestä helpommin lähestyttävää. Myös hienot valoefektit ovat saaneet piristystä.
Yllättävintä päivityksessä kuitenkin on se, miten vähän Alan Wake oikeastaan tarvitsee piristystä. Bright Fallsin kaupunki ja sitä ympäröivät metsät näyttävät edelleen huikeilta ikäisekseen. Varsinkin silloin, kun pahuuden voimat pääset kunnolla irroittelemaan Poltergeist-tyyliin niin mökeissä kuin rakennustyömailla.
Remedyn taituruus luoda tyylikkäitä ympäristöjä ja tunnelmallisia kokonaisuuksia on aina ollut yhtiön vahvuuksia. Varsinkin budjetin asettaessa tiukat raamit sille mitä voidaan toteuttaa. Tämä nähtiin jo Max Payne -sarjan erinomaisessa sarjakuvakerronnassa. Mutta vasta Alan Wake näytti mihin yhtiön mielikuvitus taipui. Control-fanit löytävät tästä varmasti tusinoittain lähtökohtia, joista Remedy loihti myöhempiä taideteoksiaan.
Kankeutta ilmassa
Ainoastaan tarinankerronta takeltelee. Remedyn kerronta on parantunut jokaisen pelin myötä, eikä Alan Wake ole poikkeus vaikka se tuntuu nyt hitusen kömpelöltä. Narratiivi nojaa vahvasti Alanin kerrontaan, eikä hänen jatkuva monologinsa yksinkertaisesti kanna niin hyvin kuin toivoisi. "Hyvä kauhukertomus jättää asiat mysteeriksi", Alan aloittaa. Mutta jatkuvasti itseään selittelevä peli ei tunnu noudattavan tätä sääntöä kunnes vasta ihan loppumetreillä. Siihen asti Alan vääntää rautalangasta jokaisen käänteen ja eleen aina elokuvaviittauksiin asti. Päätös tuntui oudolta vuosikymmen sitten, eikä aika ole ollut sille kiltti.
Alan Wake Remastered onneksi tarjoilee myös pelin kaksi lisäosaa, jotka valottavat harmillisen epäselväksi jäävää tarinaa entisestään. Vielä joitain vuosia sitten jatko-osasta liikkui roimasti huhuja, ja lopulta fanien rakastamasta kirjailijasta nähtiin vilauksia Control-pelin lisäosissa, mutta varsinaista tyydyttävää loppua jäädään vieläkin odottamaan. Ehkä tässäkin tapauksessa Remedy on orjallisen uskollinen esikuvalleen Stephen Kingille. Harvoin hänenkään kirjansa kantavat loppuun asti.
Koska kyseessä on vanhan remasterointi on myös muistettava, ettei sitä voi tuomita nykypäivän asettamilla standardeilla. Vaikka Remedyn TV-sarjoista lainaava episodimainen tyyli toimii edelleen erinomaisesti, itse pelikokemus näyttää ja tuntuu ikäiseltään. Kentät ovat tiukasti lineaarisia, taistelut toistavat itseään ja varsinkin isommat kahakat maistuvat pakkopullalta. On äärimmäisen turhauttavaa saada niskaan kirveestä, joka lentää täysin varoittamatta kuvaruudun ulkopuolelta, mutta tähän pitää vain tottua. Erikoista kyllä, samat ongelmat pätevät myös tänä vuonna julkaistun Housemarquen Returnalin kanssa, joten sinänsä niitä ei voi pistää vain ikääntymisen syyksi.
Kokonaisuus ratkaisee
Rutinasta huolimatta Alan Wake Remastered on edelleen hieno kokemus. Se on oikeastaan täydellinen esimerkki hyvästä remasteroinnista. Mitään ei ole muutettu, jos se on vain voitu pitää alkuperäistä vastaavana. Visuaalista ilmettä on ehostettu, mutta kaikki Petri Alangon mestarillista musiikkia ja lisenssoituja kappaleita myöten on ennallaan.
Sen sijaan pienet parannukset korostavat sitä, mitä fanit tiesivät jo ensimmäistä kertaa pelatessaan: Alan Wake on jotain täysin omalaatuista. Se on Remedyn ensimmäinen askel sekoittaa television ja pelaamisen rajoja, jota he jatkoivat voitokkaasti briljantissa Quantum Breakissä muutamaa vuotta myöhemmin. Vaikka jälkiviisaana voi osoittaa eri kohtia ja todeta niiden tarvitsevan vielä hiomista, loikkaus Bright Fallsin syviin vesiin tuntuu yhtä tuoreelta ja virkistävältä nyt kuin kymmenen vuotta sitten.
Harva peli pystyy sanomaan samaa, oli kyseessä päivitetty versio tai ei.
