Crash Bandicoot N. Sane Trilogyn pariin syöksyminen on pelien parissa aikanaan viihtyneelle kotiinpaluu. Kolmososa on jättänyt vahvan leiman muistikuviin, mutta myös kaksi ensimmäistä pyöri aikanaan konsolin uumenissa. Silti etenkin eka ja toka Crash onnistuvat yllättämään: olivatko nämä aikoinaan näin vaikeita? Siinä missä päätöspelin loikkii alusta loppuun ilman sen suurempia ongelmia, ykkönen koettelee raastavuudellaan hermoja. Keskimmäisin teos on vaikeusasteeltaan mukava välimalli, joka vaatii tarkkuutta muttei pitkää pinnaa.
"Enkä osunut!"
Vaikeusaste kertoo karua kieltään siitä, kuinka paljon Naughty Dogilla oli aikanaan työnsarkaa kenttäsuunnittelussa. Ykkösosasta tutut High Road ja A Road To Nowhere vaativat pelaajalta vieläkin sysimustaa huumorintajua. Samalla lopputulos on matka vanhoihin hyviin aikoihin, jolloin pelaajaa ei pidetty kädestä. Onneksi riittävän monta kertaa kuollut Crash-pussimäyrä armahdetaan ylimääräisillä välitallennuksilla sekä turvaavalla Aku Aku -hengellä.
Kenttäsuunnittelun lisäksi on huomautettava, että Naughty Dogin mielikuvituksen tuotteet eivät aina ole osuneet napakymppiin. Ykkösosan kentät muistuttavat turhan paljon toisiaan, minkä lisäksi kamera tekee joistakin tasoista kerrassaan raivostuttavia. Hyppiminen toimii vallan mainiosti sivuttain etenevissä kentissä. Eteenpäin loikkiminen onkin sitten täysin oma lukunsa, sillä pompun pituuden näkeminen on varsin suurpiirteistä. Onneksi jokaista yhtä epäonnistunutta karttaa vastaa yhdeksän mainiosti onnistunutta tasoa.
Vaikka trilogiasta nousee päällimmäisenä mieleen haaste, lopputulos on enemmän kuin mainio. Jokainen kolmesta osasta tuntuu reilulta ja hauskalta. Laatikoiden tuhoaminen, aikahaasteiden rikkominen ja vihollisten tappaminen naurattaa sohvalla ihan yhtä paljon kuin 90-luvun lopussakin. Loikkiminen, vihujen väistely ja ansojen karttaminen muodostaa pyhän kolminaisuuden, joka tuntuu vaikeudesta huolimatta päihitettävältä haasteelta.
Yhtäkään kolmesta pelistä ei ole siunattu kummoisella tarinalla. Juonikuvioiden seuraamista häiritsevät myös kauneusvirheeksi laskettava dialogin epäselvyys ja miksaus. Siinä missä muut äänet kajahtavat mukavasti, hahmojen höpinät puuroutuvat pahasti mutinaksi. Tekstitys olisi tehnyt lisäoptiona poikaa.
"Ei kukaan pysty juoksemaan noin nopeasti!"
Vicarious Visions on nähnyt uusioversiota varten rutkasti vaivaa. Uutuutena on päivitetyn audiovisuaalisuuden lisäksi muutamia lisämausteita, joista tärkein on uusi pelattava hahmo. Crashin sisko Coco ei eroa kuin visuaalisesti ja animaatioiden osalta veljestään, mutta tuore sankaritar on silti mukava lisä jokaiseen osaan. Muita arkea riemastuttavia uudistuksia ovat paranneltu tallennussysteemi sekä aikahaasteiden vertailu verkkopelaajia vastaan. Tämän lisäksi studio on lisännyt Time Trial -haasteet koko trilogiaan, sillä aikanaan ominaisuus oli ainoastaan kolmannessa pelissä.
Uusi visuaalinen tyyli säväyttää kauneudellaan. Lopputulos on hitusen nintendomainen, sillä vaikka grafiikka sinänsä ei tavoittele fotorealistisuuden kuuta taivaalta, tuo väripaletin hyödyntäminen raikkaan säväyksen. Komeat hahmot, värikkäät maisemat ja hauskat puitteet tekevät pelaamisesta yksinkertaisesti lystikästä. Lisäksi pelivalikoiden yhtenäistäminen parantaa kokemusta aiempaan nähden.
"Tämän minä muistan!"
Crash Bandicoot N. Sane Trilogy on mainio nostalgiatrippi etenkin 90-luvulla syntyneille, jotka ovat aikanaan tahkonneet pussimäyrän seikkailut nuoruuden vimmalla. Vaikka korkea haaste voi karkottaa monet nykypelaajat, tuntuu koko kolmikko yhä edelleen pelaamisen arvoiselta. Varsinaisiin seikkailuihin kuluu viitisen tuntia per laaki, mutta aikahaasteiden kanssa pelaavat saavat trilogiasta lystiä helposti yli 30 tunnin ajaksi. Kokemus tuntuu edelleen raikkaalta ja hilpeältä, joten pakettia voi suositella lähes varauksetta niin vanhemmalle kuin nuoremmallekin yleisölle. Toivottavasti kokoelma on Crashin joutsenlaulun sijasta nousu takaisin parrasvaloihin. Crash Team Racingin voisi ainakin uusia, jos ei uusia seikkailuja ole luvassa.
