Maalla, merellä ja ilmassa

Tällä kertaa sisäpiirin juhliin pääsee astetta helpommalla, sillä julkaisija 2K on niputtanut kaikki kolme Bioshockia yksiin kansiin kokoelman merkeissä. Peruspelien lisäksi mukaan on ympätty myös lisäosat. Paluu Raptureen ja taivaskaupunkiin on tervetullut, mutta pitääkö kulttimaineeseen noussut sarja edelleen pintansa?

Käännöskukkasia

Kokoelman helmi on ehdottomasti ensimmäisen osan paranneltu versio. Rapture näyttää ja kuulostaa paremmalta kuin yhdeksän vuotta sitten. Tunnelma on ahdistava, ja yhdessä äänimaailman kanssa seikkailu onnistuu ajoittain puistattamaan kunnolla. Kaiken kruunaa menevä 50-luvun musiikki, joka istuu maailmaan kuin nenä päähän.

Bioshock The Collection

Visuaalista puoltakaan ei tarvitse hävetä. Kaksi ensimmäistä osaa on hiottu nykypäivän mittapuulle sopiviksi, mikä puhaltaa niihin uutta elämää. Tosin Bioshock 2:n tapauksessa ero alkuperäiseen ei ole yhtä merkittävä kuin ensimmäisessä, mutta molemmat osat pyörivät todella sulavasti.

Ehostettu ulkoasu saa vanhat julkaisut näyttämään yllättävän upeilta. Tekstuurit ovat terävämpiä ja valaistusta on muokattu dynaamisemmaksi. PC-versiosta olisi mahdollista saada vielä enemmänkin irti, mutta valitettavasti se on lähes suora konsolikäännös. Ainoastaan reunojen pehmennystä ja resoluutiota voi muuttaa.

Kontrollit vaativat myös hieman totuttelua, sillä ne on selkeästi suunniteltu konsolit mielessä pitäen. Näppäimet asettuvat paremmin ohjaimelle kuin hiirelle ja näppäimistölle. Kontrolliskeemoja on onneksi paranneltu hieman toiseen ja kolmanteen osaan, eikä esimerkiksi taitojen tai aseiden vaihtaminen ole niin hämmentävää kuin ensimmäisessä.

Bioshock The Collection

Kesä kuivaa minkä se kastaa

Bioshockien ehdoton myyntivaltti on niiden käsikirjoitus, josta kiitokset kuuluvat visionääri Ken Levinelle. Jokaisen pelin kohdalla tarina pysyy mielenkiintoisena, vaikka toisen osan juoni onkin sarjan heikoin. Kaksi ensimmäistä keskittyvät Rapturen vedenalaiseen kaupunkiin, josta noustaan ylös taivaisiin trilogian lopettavassa Bioshock Infinitessä.

Kolmannen osan miljöö on kepeämpi ja muutenkin kovin erilainen verrattuna aikaisempiin. Ympäristönmuutos kääntää tunnelman oikeastaan päälaelleen. Kirkas päivänpaiste ei onnistu aiheuttamaan samankaltaisia kylmiä väreitä kuin Rapturen synkkä vedenalainen valtakunta. Myös eteneminen on suoraviivaisempaa, sillä toiminta keskittyy enemmän räiskintään kuin erikoisvoimien käyttöön. Se on harmi, koska ampumista ei ole toteutettu kovin hyvin.

Bioshock The Collection

Räiskiminen ei ole lystiä muissakaan sarjan peleissä, mutta sen sijaan erikoisvoimiin on panostettu. Toiminta ei ole kuitenkaan aivan tasapainossa, sillä viholliset kaatuvat nopeasti sähköshokkia ja jakoavainta käyttämällä. Ainoastaan kestävämmät Big Daddyt vaativat raskaampien aseiden ja erikoisluotien käyttöä, mutta tavallisten rivivihollisten kukistaminen on suhteellisen helppoa. Jatko-osissa räiskinnän sekä taitojen tasapainoa on onneksi jonkin verran korjailtu.

Myös toiminnan rytmiä koitetaan tasapainottaa oheistoiminnalla. Esimerkiksi ensimmäisessä osassa nähdyt nopeat hakkerointiminipelit hidastavat hieman tempoa. Ne tuovat vaihtelua muuten aika suoraviivaiseen liikkumiseen. Pääasiassa hakkerointi on veden kuljettamista putkistoa pitkin yhdistelemällä oikeanlaisia palasia toisiinsa.

Nikkarointi tuo mieleen Commodore 64:llä nähdyn Pipelinen, joka onkin ehkä toiminut inspiraation lähteenä. On sääli, että kyseinen minipeli on karsittu kokonaan pois jatko-osista. Toisaalta nyt eteneminen ei oikeastaan katkea missään vaiheessa, mikä auttaa rytmittämään etenemistä paremmin.

Kotiinpaluu

Bioshock: The Collection nostaa sarjan ansaitsemalleen pallille, vaikka oikeastaan mikään muu kuin ulkoasu ei ole muuttunut. Ken Levinen luoman maailman pariin palaa takaisin mielellään, ja se tuntuu lähes kotoisalta. Kokoelma on oiva joutsenlaulu hienolle sarjalle, johon on suositeltavaa tutustua viimeistään nyt.