Syyskuussa Suomen elokuvateattereihin rantautunut koko perheen teippi,
Madagascar, on nyt myös käännetty pelattavaan muotoon. Elokuva oli
jättimäinen menestys, kuten Shrekin tekijöiltä odottaa saattoikin. Peli
sen sijaan ei tuo nokkelalle filmille oikeutta. Se jää pahasti
jalkoihin niin ääninäyttelyssä, tarinankerronnassa kuin yleisessä
tunnelman luomisessakin.
Jos metsään haluat mennä nyt...
Madagascarin tarina yrittää parhaansa mukaan seurata elokuvan
jalanjälkiä. Vahinko kyllä, se ei onnistu siinä toivotulla tavalla.
Tarina hyppää monen oleellisen käännekohdan yli ja täyttää aukot
tusinatoiminnalla, joka ei palvele tarinankerrontaa juuri millään
tavalla. Elokuvassa nähdyt väkevät draamalliset elementit loistavat
pelissä poissaolollaan. Väitän, että jos en olisi nähnyt elokuvaa ennen
peliin koskemista, olisin luultavasti ollut pihalla kuin lumiukko.
Pelin hoiperteleva tarinankerronta on kaiken kaikkiaan säälittävä
esitys verrattaessa elokuvan hollywoodmaiseen voimakkaaseen
dramaturgian ja komiikan tajuun.
Ohjastettavaksi pelaajalle annetaan vapaudenkipeä seepra Marty, arvonsa
tunteva leijona Alex, luulotautinen kirahvi Melman, primadonna
virtahepo Gloria sekä joukko sotahulluja pingviinejä. Kaikilla
eläimillä on yksilölliset ominaisuutensa, jotka auttavat kenttien
selvittämisessä. Alex on kova hyppimään, karjumaan ja raapimaan siinä
missä Gloria jyrää painollaan seinien läpi. Hahmojen ominaisuudet ovat
kieltämättä nokkelia ja persooniin istuvia.
Pelituntuma on sitä mitä keskiverrolta tasoloikalta osaa odottaakin.
Hahmot toimivat pääsäntöisesti kuten haluaa, mutta satunnaisilta
epäoikeudenmukaisilta pelimoottorin tuomioilta ei voi välttyä. Olen
joka tapauksessa törmännyt huonompiinkin ohjausratkaisuihin, ja
Madagascarin pelituntuman voikin asettaa tusinakategoriassaan
keskivertoa korkeammalle.
...niin takuulla yllätyt
Visuaalinen ilme on odotetusti alle keskitason. Valaisuefektejä ei
käytännössä ole, polygoneja on karsittu vääristä paikoista ja
ruudunpäivityksen olisi varmasti saanut ainakin kymmenen kuvaa
korkeammaksi per sekunti. Tekstuurit jota kuinkin ajavat asiansa ja
animaatio menettelee juuri ja juuri. Värimaailma noudattaa peliä
edeltäneen elokuvan pastelliskaalaa.
Äänipuoli on pelin suurin tunnelman pilaaja. Vaikka ääninäyttelijät
eivät olekaan alkuperäistä elokuvan kaartia, hoitavat he työnsä
asiallisesti ja kuulostavat pelottavan samanlaisilta kuin
esikuvansakin. Ongelma ei olekaan näyttelijöissä, vaan repliikkien
ajoituksessa. Peli lataa puheraidat sitä mukaa kun keskutelut etenevät,
mikä tapahtuu töksähtelevästi. Sekuntien tauot kommenttien välissä
saavat keskustelut vaikuttamaan enemmänkin vuoronperäisiltä
yksinpuheluilta kuin hahmojen väliseltä kommunikaatiolta. Myöskään
musiikkipuoli ei yllä elokuvan tasolle. Michael Wandmacherin
sävellykset kuulostavat hämmästyttävän Crash Bandicootmaisilta
bongo-rumpujen paukutukselta ja huilujen vihellykseltä, toisin kuin
Hans Zimmerin elokuvaan säveltämät mestariteokset. Musiikit on myös
sovitettu erikoisiin paikkoihin - ne toimivat lähinnä ambienttina
taustaäänenä, eivätkä suinkaan tunnelmaa luovana pääelementtinä.
Parempaa kuin Bona, Piltti ja Tutteli yhteensä
Kokenut tasohyppelijä juoksee pelin läpi alle viidessä tunnissa. Jos
haluaa läpäistä pelin sataprosenttisesti, saadaan pelitunteja muutama
lisää. Viimeiset hikiset prosentit hankitaan keräämällä ympäri maailmaa
piilotettuja kolikoita, joilla avataan minipelejä ja ostetaan erinäisiä
ominaisuuksia ja vaatteita päähahmoille. Minipelit ovat itse pelin
tapaan kertaluontoisia, enkä usko niiden pääsevän osaksi perhejuhlia
Trivial Pursuitin ja Aliaksen tapaan.
Pelkkä pelin nimi kertoo jo kohderyhmänsä. Tottakai koko perhe voi
siitä nauttia, mutta eniten se tarjoaa taaperoille, jotka pitivät
varmasti myös elokuvasta. Naperoiden kanssa pelaaminen on
luonnollisesti myös hidastempoisempaa, mikä pidentää elinkaarta
mukavasti. Lapsenvahtia pelistä ei kuitenkaan kannata tehdä, sillä
lasten itsenäistä pelaamista haittaa englanninkielisyys. Yleisesti
ottaen vastustan lokalisointia, mutta alle kouluikäisille suunnattua
peliä tulisi voida pelata omalla kielellään. Tämä tietysti pakottaa
vanhemman henkilön tulkkaamaan vekaralle tarinaa, mitä voidaan pitää
niin hyvänä kuin huononakin asiana. Se luo yhteistä aikaa pakottamalla.
Kaiken kaikkiaan suosittelen Madagascar-peliä perheisiin, joista löytyy
yhdellä numerolla ilmaistavia ikäluokkia, sekä muuten vain
lapsenmielisille Madagascarin hardcore-faneille.
