EA:n kultaa ja kunniaa kerännyt toiseen maailmansotaan sijoittuva Medal of
Honor -sarja sykähdytti alkuvuodesta PC:llä Allied Assaultiksi kutsutulla
versiollaan, jota seurasi PlayStation 2:lle julkaistu ja niinikään nopeasti
suosiota saanut Frontline. Nyt näistä jälkimmäinen on käännetty
myös Xboxille sekä GameCubelle muutamien uudistuksien kera. Mutta jaksaako
peli innostaa PS2-version tapaan myös Microsoftin jättiläisellä,
jolle Halo on asettanut kovat laatustandardit FPS-pelien osalta?
Eihän sota yhtä miestä kaipaa, vai?
Peli asettaa pelaajan 24-vuotiaan luutnantti Jimmy Pattersonin saappaisiin
lopullisena päämääränään anastaa natseilta
HO-IX-suihkuhävittäjän prototyyppi, joka voisi pahimmillaan kääntää
koko sodan kulun. Tehtävä ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, miltä
se saattaa kuulostaa, sillä pelaajan on raivattava tiensä keinoja
kaihtamatta surullisen kuuluisalta Omaha Beachilta tuhoutuneiden pikkukaupunkien
kautta aina Natsi-Saksan sydämeen, siinä sivussa tietysti listien
kasapäin Hitlerin puhdasrotuisia ja suoraselkäsiä sotilaita sekä
suorittaen muita päämajan latelemia tehtäviä.
Vaikeustasoltaan jo medium-asetuksella ihan mukavan haastavaksi luonnehdittava
Frontlinen yksinpelikampanja tarjoaa pelattavaksi kuusi löyhästi toista
maailmansotaa mukailevaa päätehtävää, jotka ovat pilkottu
useammiksi tasoiksi. Jokaisella tasolla suoritettavaksi määrätyt
tavoitteet vaihtelevat aina tiettyyn määränpäähän
pääsemisestä sabotaasiin ja salaisten asiakirjojen voihkimiseen.
Ennen jokaista päätehtävää ja tasoa, pelaaja saa päämajalta
tarkat ohjeet tehtävän suorittamiseen. Jottei kenelläkään
pääsisi "mitä pitää tehä?!"-tunne pintaan
kesken taistelun, voi tavoitteet ja lyhyet ohjeistukset tarkistaa myös
kesken pelin start- ja back-painikkeilla. Tallennussysteemi ansaitsee hieman
risuja, sillä tallentaminen onnistuu vain tasojen välillä. Varsinkin
loppupään tasoissa, jotka saattavat kestää pahimmillaan
jopa lähes tunnin, menettää hermonsa varsin nopeasti jos matka
jää kesken aivan tason lopussa. Toisaalta vapaa tallennussyteemi tekisi
pelistä aivan liian helpon, joten kehittäjien tekemä ratkaisu
tallennussysteemin osalta on ymmärrettävä.
Täysin putkimainen kenttäsuunnittelu ei oikein anna mahdollisuuksia
luovalle ajattelulle ja loppua kohden tehtävät alkavatkin hieman puuduttamaan,
kun tietyn tavoitteen saavuttamiseen on aina vain se yksi tietty ratkaisu. Harmittavasti
ensimmäisen tason paikkaa pitävä tunnelmallinen maihinnousu on
itseasiassa koko pelin paras osa, eikä myöhemmistä tasoista jaksa
innostaa samalla tavalla muuta kuin ne muutamat vähälukuisten omien
joukkojen kanssa käytävät taistot. Yksin kokonaisten natsitukikohtien
putsaaminen kun ei ole aivan sitä, mitä peliltä voisi toivoa.
Jos nämä alueet voisi vaihtoehtoisesti edes suorittaa hiiviskelemällä,
olisivat ne varmasti monien mielestä nautittavimpia. EA:lla ollaan kuitenkin
tultu siihen tulokseen, että parempi kun pelin lähes jokainen sekunti
on puhdasta räiskyttelyä realismista
piittaamatta.
Aivot narikkaan ja ase kouraan
Hirveää verilöylyä varten pelaajalle tarjoillaan parikymmentä
aitoa toisen maailmansodan asetta, tosin sillä erotuksella, että hurmeet
eivät tässä pelissä markkinointisyistä roisku. Patterson
hallitsee aseet konekivääreistä pistooleihin ja myös saksalaisen
aseteollisuuden tuotoksia voi poimia matkan varrelta. Rekyylistään
huolimatta aseiden käyttö on varsin arcademaista, eikä osumatarkkuus
kärsi dramaattisesti edes liikkuessa. Asiallisen asearsenaalin lisäksi
Frontlinesta löytyy lukuisia sen aikaisia kulkuneuvoja, kuten tankkeja,
lentokoneita ja kuormureita, joilla ei valitettavasti kuitenkaan pääse
itse hurjastelemaan, vaan pelaaja on vain matkustajan tai ampujan roolissa.
Tekoäly ei ansaitse kovin paljoa kehuja. Joissain paikoissa vihulaiset
osaavat suojautua ihan kiitettävästi rakennusten kulmien ja erilaisten
objektien taakse, mutta useimmiten natsit ovat vain tykinruokaa niiden juostessa
yleensä suoraan keskelle lyijymerta. Mukavana yksityiskohtana tietokoneen
ohjastamat sotilaat tajuavat jättää pelaajan heittämät
kranaatit omiin oloihinsa tai sitten yrittävät heittää tai
vaikka hädissään potkaista nuo pirulliset pikku kapistukset takaisin.
Tämä ei kuitenkaan lievennä sitä tosiasiaa, että Frontlinessa
äly on selvästi korvattu massalla. Pelaajan rinnalla taistelevien
omien joukkojen tekoäly on vielä natsejakin heikompaa, sillä
niiden antama taustatuki on todella vaisua. Välillä aivan ihmeellisiä
päähänpistoja saavat liittoutuneet heittävät yleensä
veivinsä riippumatta siitä, miten paljon pelaaja heitä yrittää
avustaa. Tästä taas seuraa se, että ne muutamat tasot joilla
omien kanssa taistelemisen ilosta saa nauttia, muuttuvat lopulta astetta tylsemmäksi
yksin samoamiseksi.
Xbox- ja GameCube-versioita varten EA on päättänyt lisätä
peliin myös moninpelin. Lyhyen kokeilun jälkeen voi kuitenkin todeta,
että ominaisuuden tekemiseen käytetty aika olisi kannattanut käyttää
vaikka uuden yksinpelitehtävän tekemiseen, sillä moninpelin toteutus
on ala-arvoista. Ensinnäkin moninpelikartat ovat suoria leikkauksia yksinpelikartoista,
jotka soveltuvat moninpeliin yhtä hyvin kuin hiiri ja norsu avioon. Karttojen
pahin ongelma on oikeastaan se, että ne ovat joko liian suuria tai sitten
aivan liian pieniä. Toinen moninpelin arvoa laskeva seikka on aseiden teho,
jota on laskettu yksinpelistä. Tämä johtaa helposti siihen, että
moninpeli menee kissa ja hiiri -pelleilyksi ja ainaiseksi aseiden latailemiseksi.
Kyllä tuota moninpeliäkin varmasti kavereiden kanssa pelata, mutta
Xboxilla on paljon hauskempiakin FPS-moninpelejä.
Pelattavuus Frontlinessa on melko hyvin kohdallaan ja kontrollit istuvat ihan
kiitettävästi Xboxin ohjaimelle. Erilaisia esiasettettuja kontrollimalleja
löytyy runsaasti ja pelaaja voi tarvittaessa myös itse kustomoida
mieleisensä ohjainasetuksen. Tähtäyssysteemi ei säätömahdollisuuksista
huolimatta kuitenkaan ole aivan täyden kympin arvoinen. Haloon verrattuna
tähtäys ei syystä tai toisesta etenkään kiivaissa lähitaisteluissa
tahdo onnistua yhtä optimaalisesti, vaikka käyttäisikin vastaavaa
kontrollimallia. Ongelma ei onneksi ole erityisen vakava ja ohjaukseen oppii
luonnollisesti vain riittävästi pelaamalla.
Sota on myös tekniikkalaji
Visuaalisesti Frontline oli kiitettävän näyttävä PlayStation
2:lla, mutta toisaalta ruudunpäivityksessä oli vakavia notkahduksia.
Uudemmille alustoille käännettynä pelin voisi odottaa näyttävän
hieman paremmalta ja sulavammalta, mutta valitettavasti suuria parannuksia PS2-versioon
ei ole tullut tärkeässä roolissa olevaa ruudunpäivitystä
lukuun ottamatta. Xboxilla peli pyörii melko tasaisesti sulavat 60FPS,
mutta kyllä siinäkin tahmaamista on havaittavissa - joskus jopa hivenen
oudoissa paikoissa. Pientä lisäoptimointia olisi siis vielä kaivattu.
Erinäköisillä efekteillä ei hirmuisesti mässäillä
ja mm. tuli on todella heikon näköinen esitys. Aiheeseen sopivan ilmeen
peli kuitenkin välittää pelaajalle ihan riittävän hyvin,
sillä tarkkuudeltaan keskinkertaisen näköisistä tekstuureistaan
huolimatta niiden värisävyt ovat tyylikkäästi hyödynnetty
ja esimerkiksi sodan runtelema pikkukaupunki todella näyttää
sodan runtelemalta pikkukaupungilta. Animaatio on toimivaa, mutta ei missään
nimessä säväytä. Koomiset kuolinanimaatiot ovat ehkä
hivenen turhan pitkiä, josta seuraa yleensä aina muutaman luodin hukkaan
meneminen kun ei ole aivan varma kaatuuko se vihulainen vai ei.
Äänipuolella Xboxin ensimmäinen Medal of Honor -sarjan edustaja
pärjää erittäin hyvin. Frontlineen on luotu hyvät ääniefektit,
vaikkakaan liiallisesta ryskeestä ja ryminästä peliä ei
pääse haukkumaan. Silti esimerkiksi Normandian maihinnousu saa pelaajan
korvat hörölleen kun luodit vinkuvat kaikkialla ympärillä
saksalaisen tykistön tahdittamana. Hyvää äänimaailmaa
täydentävät erinomaiset Michael Giacchinon säveltämät
orkestraaliset musiikit sekä toimiva ääninäyttely. Dolby
Digital -laitteiston omistajat saavat äänimaailmasta tietysti kaiken
irti, mutta hyvältä peli kuulostaa stereonakin. Frontlinea kannattaa
ehdottomasti pelata silloin, kun äänenvoimakkuutta ei tarvitse pitää
ihan minimissään, tai muuten menettää valtaosan pelin ehkä
suurimmasta valttikortista eli tunnelmasta.
Kokonaisuutena erinomaisesti PS2:lla myyneeltä peliltä olisi voinut
odottaa vähän enemmän. Varsin tyhjänpäiväiseltä
tuntuva moninpeli ei paljoa pelin elinikää lisää ja kun
kliseisen kampanjankin pelaa vaikeustasosta ja pelaajan FPS-kokemuksesta riippuen läpi
pahimmillaan vain 10:ssä tunnissa, ei Frontline tarjoa kovin pitkäikäistä
pelikokemusta. Tätä korostaa vielä lineaarisuuden ja ennalta
skriptattujen kohtausten myötä tuleva heikko uudelleenpelaamisarvo.
Ainoat porkkanat tehtävien uudelleen kahlaamiselle ovat pienet ekstrat,
kuten kunniamitalit ja historiallista toisen maailmansodan aikaista videomateriaalia
sisältävät päätehtäviin liittyvät "tietoiskut",
jotka eivät kuitenkaan ainakaan allekirjoittanutta vetäneet uudestaan
pelin pariin. Jokatapauksessa peli on aihepiiristä kiinnostuneille varmasti
kannattava hankinta ja sen aikaa kun peli kullakin kestää, on se täyttä
toimintaa alusta loppuun mediaseksikkääksikin kutsutussa toisen maailmansodan
runtelemassa maailmassa.
