Klassikon uudet vaatteet
Sivuttain skrollaavien räiskintäseikkailujen muinaista aatelia edustavan Mega Manin PlayStation Portable -debyytti on kaikin puolin varman päälle tehty hyppelykokemus. Mega Man: Maverick Hunter X -seikkailulla Capcom vetoaa suoraan sarjan vanhojen konkareiden kovettuneisiin sydämiin, onhan kyseessä lähes jokaista piirtoa myöten yhtiön vanha Super Nintendo -klassikko Mega Man X. Ulkoasu on päivitetty alkuperäiseen nähden persoonattomalla 3D-kuorrutuksella, mutta hetkittäin pinnan alla sykkii kuluneen saagan yksi parhaimmista osista.
Päivitys Sonyn kannettavalle taskukonsolihirmulle on siinä mielessä onnistunut, että seikkailu tuntuu yhä vanhalta kunnon Mega Manilta. Peli on yhtä hauska, toimiva ja haasteellinen kuin ennenkin, mutta siinä piilee myös koko pelisarjaa vaivaava kirous: se junnaa yhä samoilla 2D-raiteilla vuodesta toiseen. Ainoana konkreettisena uudistuksena mukaan on ujutettu tarpeetonta juonihuttua, joka heti alkumetreiltä tuntuu täysin irralliselta lisäykseltä. Toinen hieman mielenkiintoisempi bonus on Star Warsien Boba Fettiä erehdyttävästi muistuttavalla Vilellä pelattava moodi.
Aivan niin kuin ennen vanhaan
Uudistusten kera tai ilman, 2D-kaava on aina toiminut taskukoossa, eikä Mega Man ei ole poikkeus. Tasot ovat sopivan nopeatempoisia lyhyempiäkin pelituokioita silmälläpitäen, ja niiden pariin on mukava palata, mikäli tiukoissa kahakoissa ei synny toivotunlaista tulosta. Rakkaus alkuperäisversioon näkyy vahvasti läpi pelin, sillä muutokset kenttärakenteissa ovat loppupuolen tasoja lukuun ottamatta melko vaatimattomia. Hyvä niin, sillä maastot ovat sanalla sanoen toimivia. Tarjontaan mahtuu lähes koko pelimaisemakattausten kirjo jäätävästä lumimaasta sähkökatkojen vaivaamaan voimatehtaaseen.
Vihollisrobotteja kuhisevia kenttiä voi aitoon Megis-tyyliin pelata täysin vapaassa järjestyksessä. Siitä huolimatta kentät voi myös läpäistä niin sanotusti "oikeassa" järjestyksessä: erinäisiin syrjäkolkkiin piilotetut erikoisliikkeet sekä tietenkin pomotaisteluista napatut erikoisaseet antavat helpotusta seuraaviin koitoksiin. Jääkin itse pelaajan pääteltäväksi, mikä taito tai ase tuottaa parhaiten tulosta missäkin taistelussa. Monipuoliselle paukkurauta-arsenaalille kuitenkin bongaa helposti useita eri käyttötilanteita. Ei ihme, sillä valikoima onkin yksi sarjan parhaimmista ja kattavimmista.
Alueiden lisäksi myös pomotaistelut ovat säilyneet aivan ennallaan. Toisin sanoen vanhat naavaparrat voivat kaivella esiin Mega Man X:ää varten kehittämänsä taistelustrategiat ja hyödyntää niitä Maverick Hunter X:ssä. Tiukat kaksinkamppailut olisivat silti kaivanneet jotakin uutta verta, mutta toisaalta liian suuria muutoksia olisi voinut pitää jo jonkin sortin pyhäinhäväistyksenä. Uusintaversioiden kanssa on täten hieman hankala pysyä puolueettomana.
X vastaan X
Toisin kuin sarjan suurempilukuisissa osissa, Maverick Hunter X:ssä musiikkiraidat ovat ehtaa klassikkomateriaalia. Super Nintendo -seikkailun melodiset kappaleet on päivitetty uuteen uskoon, mikä istuu räiskekarnevaaleihin huomattavasti paremmin kuin PlayStation 2:n Mega Man X8 -seikkailun korviasärkevä rokkivingutus. Äänimaailman suurimmaksi munaukseksi jää ääninäyttely, jonka kankeutta korostaa käsittämättömän ala-arvoiset dialogit. Ei näin, Capcom. Ulkoasu sen sijaan on värikäs ja paikoitellen ihan näyttäväkin, mutta hahmojen 3D-mallinnukset jäävät pahasti vanhojen 2D-versioiden varjoon. Myös ruudunpäivitysongelmat nostavat päätään useiden vihollisten myllertäessä näytöllä.
Vanhassa vara parempi, mikäli alkuperäinen Mega Man X on entuudestaan tuttu pelikokemus. Siitä huolimatta Maverick Hunter X on laadukas toimintahyppely, joka istuu alustalleen mallikkaasti. Vaikka sinisen sankarin seikkailut kaipaisivat ehdottomasti jo suurempia uudistuksia, ei PSP-seikkailua voi olla pelailematta suuri hymy naamalla — pari, kolme läpäisykertaa.
