Minority Report on nopeatempoisten taisteluiden varaan rakennettu toimintapeli. Sen juoni perustuu viime vuonna julkaistuun elokuvaan, joka puolestaan perustuu Philip K. Dickin vuonna 1956 kirjoittamaan tieteiskirjaan. Tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuteen, tarkalleen sanottuna vuoteen 2054, jolloin Yhdysvalloista on tullut maailman turvallisin valtio. Suuri kiitos siitä kuuluu erikoisten selvännäkijöiden voimin toimivalle poliisin PreCrime-yksikölle, joka osaa ennustaa rikokset ja pidättää syylliset jo ennen kuin mitään on edes ehtinyt tapahtua.
Minority Reportin päähenkilönä seikkailee kovaotteinen PreCrime-upseeri John Anderton, jonka tehtävänä on pidättää potentiaaliset murhaajat selvännäkijöiden näkemien näkyjen ja ennustusten perusteella. Eräänä täysin normaalina päivänä Andertonin elämä keikahtaa arvaamatta päälaelleen: poliisin selvännäkijät toteavat hänet syylliseksi tulevaisuudessa tapahtuvaan murhaan. Poliisin arki muuttuu silmänräpäyksessä läkähdyttäväksi kujajuoksuksi aikaa ja entisiä virkaveljiä vastaan.
Matkalla käpälämäkeen
Pakkauksen kanteen leimattu "everybody runs" -slogan pitää harvinaisen hyvin paikkaansa - koko ajan juostaan. Juoni seurailee puolihuolimattomasti elokuvan ja kirjan tapahtumia: John Andertonin on matkustettava ympäri kaupunkia etsiessään epätoivoisesti murhasyytteistä vapauttavia todisteita. Usein vieraillaan elokuvasta tutuissa paikoissa, kuten salaperäisillä kasvihuoneilla, silmäkirurgilla ja jopa näkijöiden temppelissä. Etsintää vaikeuttaa jatkuvasti kintereillä roikkuva poliisilauma, jolla ei ole aikomustakaan napata Andertonia elävänä.
Elokuvan ja kirjan tapahtumista poiketen Minority Report -pelissä poliisin henki on halpa. Siinä missä elokuvan sankari yritti viimeiseen asti välttää yhteydenottoja poliisin kanssa, on pelin sankari jatkuvasti nyrkit pystyssä. Pelissä on siis jonkinlainen vinksahtanut logiikka: päähenkilö yrittää todistaa ettei ole tappaja ja korostaakseen syyttömyyttään hakkaa pelin aikana hengiltä arviolta tuhat poliisia. Myös sivullisia saa piestä ja ampua ilman suurempia sanktioita.
Vaikka pelin pääpaino on nyrkkitappeluissa, saattaa Andertonin käteen toisinaan eksyä jokunen ase. Harmillisesti kunnollisia murhavälineitä on tarjolla vähän ja ammuksetkin tuntuvat olevan aina lopussa. Aseiden käyttö on toisinaan välttämätöntä, sillä ainakaan kovimmat taistelurobotit tai ilma-alukset eivät juurikaan nyrkkisankareita kumartele. Mikäli ammukset sattuvat loppumaan, on matka tallennuspisteeltä toiselle työn ja tuskan takana. Onneksi kesken pelin on mahdollista ostaa hahmolle lisävoimia, mikä helpottaa etenkin pitkien kenttien läpäisemistä.
Pelin maisemat eivät merkittävästi eroa muista saman lajityypin peleistä. Grafiikka on keskitasoa ja päävärinä on harmaa. Vaikka eteneminen on melko rajoitettua, on suurkaupungin tuntu saatu mallinnettua peliin kohtalaisen hyvin. Esimerkiksi suuret ostoskeskukset puhuvine mainoksineen ja taistelu liikkuvassa metrossa edustavat hiukan tavanomaista innovatiivisempaa suunnittelua. Ympäristöä voi rikkoa ilahduttavan paljon ja korkeuserojakin hyödynnetään kiitettävästi. Valitettavasti äänimaailma on jätetty vaisuksi ja ainoastaan päähenkilön murahdukset kuulostavat uskottavilta.
Hei beibe, mä lipeen!
Minority Reportit -elokuvan nähneitä todennäköisesti häiritsee päähenkilön animointi: elokuvan pääosassa esiintyi Tom Cruise, mutta yllättäen pelin päähenkilönä hölkkääkin harmaahapsinen viskibasso. Jos kaikki muukin on kopioitu suoraan elokuvasta, niin miksi päähenkilöstä on tehty erilainen? Vastustajissakaan ei ole hurraamista, sillä niitä on pääasiassa vain kolmea eri tyyppiä: punapukuinen mies ampuu, vihreä mies lyö kepillä ja sininen potkii nilkkaan. Löylytettävänä on myös muutamia katujengiläisiä ja jokunen robotti, mutta muuten viholliskaarti on harvinaisen mielikuvitukseton.
John Anderton osaa vaikuttavan määrän erilaisia hyökkäyksiä ja iskusarjoja. Mielenkiintoisin keksintö on heittäminen, jonka avulla pökertyneet vastustat voi singota vaikka portaita alas kauhunparkaisujen saattelemana. Iskusarjojen tekeminen on työlästä puuhaa ja näppäinten painallukset on ajoitettava juuri oikealla tavalla tai mitään ei tapahdu. Toisaalta monimutkaisia sarjoja ei välttämättä tarvitse opetella lainkaan, sillä Anderton hallitsee myös ylitehokkaan liukutaklauksen, jonka avulla voi helposti päihittää suurimman osan vastustajista. Kohmelo-kontrolleja häiritsemässä on vielä vauhkona kieppuva kamera, joka tuntuu aina olevan väärässä paikassa väärään aikaan, sekä värähtelytoiminto, joka sekin on aina sekunnin tai pari tapahtumia jäljessä.
Yhden illan juttu
Peli on helppo pelata läpi parissa illassa ja ahkeralla liukutaklailulla sen voi läpäistä sitäkin nopeammin. Elinikää on yritetty kasvattaa ymppäämällä peliin mukaan vaihtoehtoisia sankareita, muutamia taidekuvia ja Pain Arena -minipeli, jossa taistellaan loputonta välipomojen laumaa vastaan ja joka todellakin on nimensä mukaisesti yhtä tuskaa. Loputon taisteleminen onkin eräs Minority Reportin pahimmista ongelmista. Viimeistään tasolla 30 tappeleminen ilman yhtään hengähdystaukoa käy niin tylsäksi, että tulee vastustamaton tarve jättää peli kesken. Mielikuvitukseton suunnittelu on pelaajien aliarvioimista pahimmasta päästä.
Minority Report edustaa tyypillistä alemman keskitason peliä. Kaikki kamalimmat kliseet ovat mukana ja monin paikoin on selvästi menty siitä missä aita on matalin. Tylsästä toteutuksesta huolimatta mitään anteeksiantamattomia teknisiä mokia pelistä ei kuitenkaan löydy. Henkilökohtaisesti olisin toivonut enemmän vaihtelua seikkailuihin ja etenkin ainaiseen taistelemiseen. Tarkempi juonen kuvauskin olisi ollut paikallaan, sillä nykyisellään pelistä ei tajua mitään mikäli Minority Report -elokuva on jäänyt katsomatta. Karkeasti sanottuna Minority Report on vain yhden illan pysäkki, jonka kanssa jaksaa pelehtiä ehkä kerran tai pari, minkä jälkeen sen voikin autuaasti unohtaa.
