Mirror's Edge

Digital Illusions Creative Entertainment ponkaisi muutama vuosi sitten maailmanmaineeseen Battlefield-sarjallaan, jossa käydään milloin mitäkin sotaa ensimmäisestä persoonasta. Sarjan suosiosta kertoo jopa sen liittäminen Suomen viimeaikaisiin kouluampumisiin. Sittemmin EA:n alaisuuteen siirtynyt DICE on nyt päättänyt osoittaa, ettei ensimmäisen persoonan tarvitse aina sisältää ampumista tai väkivaltaa.

Your concrete heart isn't beating

Mirror's Edge kertoo tulevaisuudesta, jossa kaupunki on siistin kliininen, mutta vain koska seinillä on korvat. Vaikka luopuminen vapauksista turvallisuuden ja puhtauden nimissä on ollut kansalaisten valinta, kaikki eivät mahdu muottiin. Ainoa keino kommunikoida ilman isoveljeä on antaa viestit kuriireille, jotka juoksevat pitkin kattoja kaupungin halki. Pelin päähahmo, Faith Connors, on yksi näistä kuriireista.

Tapahtumat lähtevät liikkeelle Faithin palattua hommiin loukkaantumisen jälkeen. Sitten alkaa tapahtua outoja: vartijat käyttävät tavallista kovempia otteita pikkukeikoissakin, ja Faithin poliisisisko Kate lavastetaan murhaajaksi. Taustalta löytyy varsin tyypillinen kuvio, jossa kuriirit ovat tappolistalla.

Pelin pääpaino on parkourissa, eli liikkuminen tapahtuu juoksemalla, liukumalla ja hyppimällä mitä erilaisimmin tavoin. Mitä paremmin liikkeen saa pidettyä yllä, sitä helpompaa meneminen on; pysähtyminen ei kannata. Tällaisessa menossa aseet ovat vain tiellä, vaikka sellaisen voi vartijalta poimiakin. Aseesta täytyy kuitenkin luopua ammusten loppuessa tai menon jatkuessa, sillä rauta vaikeuttaa etenemistä huomattavasti. Pelin voikin läpäistä helposti ampumatta ketään.

Täysin väkivallaton Mirror's Edge ei silti ole. Asetta täytyy käyttää muutaman kerran asioiden särkemiseen, ja vartijoita on pakko hakata sairaalakuntoon osastollinen. Useimmiten paikalta poistuminen on suositeltava vaihtoehto, mutta peli vaatii alkuvaiheen jälkeen useammin ja useammin suoranaista taistelemista. Faithin potkuissa ja lyönneissä on kyllä raivoa ja momenttia, mutta neljää SWAT-korstoa vastaan alkaa kaipaamaan luotiliivejä ja konepistoolia. Usein on vain pakko opetella tietynlainen koreografia edetäkseen, vaikka sitten yritys-erehdys-menetelmällä. Vinojen hyppyjen yllättävän ankara tuomitseminen ei auta asiaa.

I will move fast, I will move slow

Liikkuminen itsessään toimii upeasti. Faithilla tuntuu olevan selvästi massaa, jonka kiihtyminen vauhtiin kestää yli kolme askelta. Runner Visioniksi ristitty ominaisuus näyttää punaisella värillä asiat, joihin juoksijan vaisto kiinnittäisi huomiota etenemistä suunnitellessa. Kontrollit ovat sopivasti tasapainossa helppouden ja tekemisen välillä, Assassin's Creed -tyyppistä "paina nappi pohjaan ja valitse suunta" -tilannetta ei pääse syntymään. Parhaillaan peli on pilvenpiirtäjien katoilla juostessa, kun päämäärä on selkeä ja voi keskittyä reitinvalintaan. Mainospuheista huolimatta varsin monissa kohdissa tuntuu kuitenkin olevan vain yksi oikea reitti. Takaa-ajot antavat menoon oikeanlaista monotusta, meininki riittää hetkittäin saamaan adrenaliinin virtaamaan myös pelaajassa.

Sitten yhtäkkiä päädytään sadatta kertaa sisätiloihin pähkäilemään ilmastointikuilujen, puzzlejen ja vartijoiden vuorotellessa. Sisätiloissa käyminen olisi hyvää piristystä, mutta jossain vaiheessa siitä tuntuu tulevan itsetarkoituksellista. Onneksi peli kerää keskivaiheen uinahduksen jälkeen itsensä loppua kohti, eikä meno ole enää niin tahmeaa, vaikka alun loisteliaisuuteen ei päästäkään. Hiukan erikoisesti Runner Vision nukahtaa loppua kohti lähes tyystin, jolloin pelaajan täytyy luottaa omiin vaistoihinsa valmiiksi maalatun reitin sijaan.

I'm still alive, I can't apologise no

Juonta kuljetetaan useimmiten kenttien välillä piirrosanimaatioilla, joiden synkeä tyyli on ristiriidassa varsinaisen pelin kirkkaiden värien ja valoisien tilojen kanssa. Muutamaan otteeseen tapahtumia kuvataan Faithin silmien kautta pelin sisällä, ja se tuntuisi olevan selvästi luontevampi ratkaisu. Henkilöhahmot jäävät ohuiksi, edes mielenkiintoisesta päähahmosta ei kerrota paljoakaan. Hyvistä lähtöasetelmista huolimatta myös juoni hajoaa loppua kohti.

Audiovisuaalisesti peli on hyvää tykitystä. Kirkkaat värit ja kliininen look sopivat pelimaailmaan täydellisesti, korkeintaan kaduilla saisi olla enemmän liikennettä. Ehkä aavistuksen liiankin harvoin soivasta musiikista vastaa Solar Fields, joka on tehnyt hyvää taustabiittiä erityyppisiin tilanteisiin. Loput ajasta pyöritellään tanssilattianimien remiksaamaa Lisa Miskovskyn "Still Alive" pääteemaa, joka on varsin huolella valittu ja peliin sopiva. Paria jumia ja bugia lukuunottamatta tekniikka oli hallussa, tosin muutamat kesken kentän tulevat lataustauot häiritsevät.

Lisää pelattavaa tuovat nettiyhteyttä hyödyntävät Speedrun ja Time Trial -pelimuodot, joissa kisataan kelloa vastaan. Parhaat ajat voi ladata haamuina omaa suoritusta kirittämään. Time Trial onkin tervetullut askel takaisin kohti kattoja pitkin juoksemisen riemua, jossa yrittää itse valita nopeimman mahdollisen reitin. Muuna lisänä löytyvät perinteiset konseptipiirrokset, videoteatteri ja soundtrackin kuunteleminen.

Mirror's Edge on peli, joka pyrkii valamaan uskoa siihen, että pelkällä liikkeellä voi saada muutosta aikaiseksi, niin pelissä kuin ensimmäisen persoonan genressä. Jostain syystä DICE on kuitenkin kauhistunut hypyn pituutta ja jättänyt sen turvallisen lyhyeksi.