Rennolla asenteella varustettuja, kevyen viihdyttäviä toimintapelejä ei ole lähikauppojen pelihyllyillä koskaan liikaa. Näitä vanhan koulukunnan arcaderymistelyjä nähdään kuitenkin julkaisulistoilla nykyään enää harvoin ja silloinkin vähemmän odotettuina ja onnistuneina bittiteoksina. Kolumbialainen pelikehitystiimi Immersion Games päätti tehdä yhdessä yhdysvaltalaisen grafiikkasoftaratkaisuihin keskittyneen Artificial Studiosin kanssa uutta tulokasta tähän pelaajan vinkkelistä varsin yksinkertaiseen lajityyppiin. Tuloksena syntyi nuoria pelaajia kosiskeleva, hirviömäisen makaaberi toimintahakkelus Monster Madness: Battle for Suburbia.
Neljä teiniä ja pataljoona monstereita
Monster Madness: Battle for Suburbia heittää pelaajansa satunnaiseen pikkukaupunkiin tarkastelemaan neljän teini-ikäisen pelihahmon arkipuuhasteluja, kun pahuus alkaa yllättäen pullistella voimiaan. Tiedenörtti Zack, skeittaajapoju Andy, cheerleader Jennifer sekä goottityttö Carrie huomaavat olevansa keskellä tuntemattomien hirviöiden massiivista kaupunkivaltausta, alkaen heidän omalta ulko-oveltaan. Äkillisesti ilmestynyt monsterihyökkäys vyöryttyy häkellyttävän typerryttäväksi toimintaseikkailuksi, jossa nuorikkonelikon on selvitettävä mistä urbaanit invaasiohirvitykset tulevat ja kuinka tämä toispuoleisten väkivaltaisesti toteuttama salaliitto ihmisyyttä vastaan saadaan pysäytettyä.
Monster Madness: BFS on kehyksiltään äärimmäisen simppeli yläviistosta kuvattu kolmannen perspektiivin toimintapeli, jossa pelaaja valitsee yhden neljästä teinisankarista ja aloittaa lähikorttelinsa putsaamisen zombieista, demoneista, ihmissusista, vampyyreistä sekä lukuisista muista otsahien nostattavista otuksista. Jokaisella pelihahmolla on omat vahvuutensa käytettävän meleeaseistuksen osalta, jotka vaihtelevat Zackin käyttämästä kirveestä Carrien suosimaan miekkaan. Tämän lisäksi jokaiselle pelialueelle on riputeltu sinne tänne mutteria, naulaa, putkenpätkää ja ruuvia, joita keräämällä voi rakentaa itselleen tuplanaulapyssyn, putkihaulikon, sähkösädettimen, cd-levytykittäjän sekä koko joukon muita joka kodin tee-se-itse -hirviöhätistimiä.
Yhteensä viisi pelitasoa vaihtelevat teemoittain kaupunkialueesta ostoskeskukseen, lukiokouluun, hautausmaalle ja lopulta itse monsterien pesälinnaan. Jokainen taso sisältää keskimäärin neljä teemaan sopivaa pelialuetta, jolloin erilaisten pelikenttien määrä nousee lähelle kahtakymmentä. Kentät ovat varsin isokokoisia tarjoten putkimaisen etenemisen vastapainoksi myös reilusti vapaata liikkumista. Monsterilauman kurmottamiseen on haettu lisäpontta sinne tänne ripoteltujen heittokelpoisten esineiden ja räjäytettävien polttokanisterien avulla. Lisäksi vastaan tulee heiluvia tai liikkuvia ansavirityksiä sekä hyppytehtäviä vanhojen tasoloikkapelien perinteikkääseen tapaan. Välitallennuspisteitä on ripoteltu turhankin epäsäännöllisesti, eikä näillä voi tallentaa peliä pysyvästi. Kun yhden kentän läpäisyyn voi hyvin mennä yli puoli tuntia, kentän loppupuolella tapahtuvat äkkikuolemat ansan tai äkäisen vihollispomon toimesta suorastaan huutavat pikatallennuksen perään. Onneksi pelikentille on ripoteltu energiatölkkiautomaatteja, joten kuoloa odottaen ei sentään tarvitse hirviöhippasille lähteä.
Pelitarina on tarkoituksella tehty täysin B-leffamaiseksi. Tätä paperinohuen kevyttä, kieli poskella kauhuelokuvien kliseille naureskelevaa parodiakarusellia kuljetetaan puistattavan huonon dialogin sekä vastapainoisesti tyylikkäiden sarjakuvasiirtojen sekä animaatioiden tukemana. Lisäksi sankarinelikon avuksi saapuu epätasaisin väliajoin kertanokkeluuksia jakeleva rokkiparta Larry hampaisiin aseistetulla matkailuvaunullaan, jonka luona teinikvartetti voi vaihtaa keräämänsä rautarojut ja monsteritapoista saadut hirviömerkit nikkarointivalmiisiin monsterilahtaimiin. Lukuisat erilaiset hirviöt ovat kuitenkin pelin selkeästi parasta huumoripuolen antia. Nämä maailman kaikista kauhukabineneteista karanneet otukset vaihtelevat yrjöä pukeltavista zombieista kuplia puhalteleviin ilkiöklovneihin sekä vikkeläkinttuisista pikkudemoneista lihaviin monsterilylleröihin, jotka piereskelevät ympäriinsä ja viheltelevät mennessään. Lisää vastaavia kieron mielikuvituksen riemuvuottoja löytyy pelin edetessä lähes 70 kappaletta. Saavutus tämäkin.
Huokaus haudan takaa
Huolimatta hauskasta hirviövalikoimastaan, Monster Madness: BFS kärsii pahoin heikosta pelattavuudesta ja yleisen peli-ilon puutteesta. Kahdesta kamerakulmaoptiosta pelaajan yläpuolelle asettuva vaihtoehto toimii luvattoman laiskasti tehden pelaamisesta epämiellyttävän huojuvaa, myös ajoneuvoilla. Asiaa ei paranna flegmaattinen ohjaustuntuma ja onnettomasti toteutettu kahden tatin räiskintäpelimäinen kontrollijärjestelmä, jota ei voi edes muokata haluamakseen. Toinen kamerakulma asettuu onneksi jämäkästi pelihahmon taakse ja tämä vaihtoehto pelastaa julkaisun täydelliseltä fiaskolta.
Peli-iloa puolestaan nakertaa pikkuhamsterin lailla sama etenemistapa kentästä toiseen, joka toistaa itseään mutterien ja hirviömerkkien puuduttavana keräilynä monotonisen hirviöhakkeluksen ohella. Pelihahmo voi myöhemmin muuntautua hetkeksi jopa itse vahvaksi ja nopeaksi monsteriksi, mutta tämän sinänsä pirteän lisänominaisuuden tenhovoimaa on torsoutettu vahvasti yllä mainittuun lepsuun ohjaustuntumaan. Lisäksi pelaaja jää useita kertoja kiinni pelitasojen aikana pakollisina jarrupaloina jauhettaviin 'Monster Fest' -mättöihin, joissa pitää eliminoida tietty määrä monstereita tai pääpahis aidatulla alueella ennen kuin normaalipeliä pääsee jatkamaan. Samankaltainen pelimoraalia laskeva, väsyttävän yksinuottinen toteutus näkyy punaisin alleviivauksin koko yksinpelissä.
Monster Madness: BFS:n avut on selkeästi yritetty tuupata moninpelipuolella. Tarjolla on maksimissaan 16 pelaajan system link- ja Live-pelimahdollisuudet kattavilla säätövalikoilla. Tavallisten tappomatsien ja lipunryöstöjen oheen löytyy neljän pelaajan yhteistyömoodi, joka on kuitenkin harmillisesti erilainen verkossa kuin samalla koneella pelattaessa. Yhteistyöpeli verkossa tarkoittaa The Dojo -pelimuotoa, jossa taistellaan lisääntyvää hirviömäärää vastaan. Samalla koneella taas pääsee pelaamaan suoraan yksinpelin pääseikkailua, joka olisi ollut verkkopuolellakin suotavaa. Yksinpelistä heijastuvat ongelmat eivät tosin haihdu ilmaan Live-puolellakaan. Moninpelikartat ansoineen ovat teemoiltaan varsin tyylikkäitä, mutta osa aivan liian pieniä ja ahtaita pelaajamäärään nähden. Tämä yhdistettynä kehnoon pelattavuuteen saa aikaan nopeasti tyhjeneviä peliservereitä, joka tuli todistettua arvosteluhetkellä useammankin kerran.
Visuaalisesti peli on erikoinen tapaus. Ottaen huomioon, että sen sydämenä toimii näyttävä Unreal 3 -grafiikkamoottori, Monster Madness: BFS näyttää yleisilmeeltään lähinnä puolikiiltävän sarjakuvamaailman ja utuisen halpistusinaseikkailun persoonattomalta risteytykseltä. Pelikentillä lähes kaikilla objekteilla, jopa kuolleilla monstereilla on omat fysiikkansa, joita voi tuuppia vapaasti eteenpäin. Erilaiset erikoisefektit ovat sen sijaan vaatimattomia, tarjolla on enimmäkseen hienovaraisia valaistustehosteita ja junioriluokan räjähdyksiä. Hahmot ja etenkin monsterit on tehty tyylikkäästi ja usein hauskoilla animaatioilla varustettuna. Monikanavainen audiopuoli edustaa hyvää keskivertotasoa tarjoten paikoin tanakkaa bassotehostetta ja kelvollista tilatoistoa. Aseiden äänet ovat toisaalta melkoisia tuhnakkeita, ja monstereiden sekä teininelikon fraasit käyvät jo ensimmäisen pelisession jälkeen enemmän kuin tutuksi. Musiikki on teemaan sopivaa urkumaisemointia klassisilla jousisoitinsävelillä ryyditettynä.
Monsterien mielipuolinen mahalasku
Monster Madness: Battle for Suburbia sisältää kaikki oikeat ainekset onnistuneeksi koko perheen toimintapeliksi, yrittäen sulauttaa yhteen lajityypin 90-luvun kulta-ajan klassikoita kuten Nintendon Zombies Ate My Neighboursia, Gauntletia sekä Dreamcastin Powerstone -pelisarjaa. Tässä fuusiossa epäonnistutaan monin paikoin pahasti. Immersion Gamesilta ja Artificial Studiosilta loppuivat silmin nähden ideat ja viimeistelevä ammattitaito kesken toteuttaakseen peliä sellaiseksi, joksi se on alunperin tarkoitettu; hauskaksi ja viihdyttäväksi kauhuparodiarymistelyksi.
Peli ei ole kuitenkaan täysin vailla ansioita. Pelattavaa riittää yksin- ja moninpeleissä viikoiksi etenkin harmaita hiuksia tuovalla vaikeimmalla vaikeustasolla, ja rönsyilevästi parodioiva pelihuumori iskee väliin hupaisiakin sisäpiirihuomioita alan kirjallisuuteen, elokuviin sekä tv-sarjoihin. Eikä peliä, jonka pääpomoista löytyvät esimerkiksi rennosti jokeltava jamaikalainen rastatukka-zombie sekä kotikissojaan vihaisesti viskelevä kalmomummo, voi lytätä täysin yrityksen puutteesta.
Monster Madness: Battle for Suburbia sopii isokokoisin varauksin kokeiltavaksi perheen nuoremmalle pelaajakunnalle yhteisiin pelihetkiin. Lajityypin muiden ystävien kannattaa suosiolla suunnata katseensa laupeammille monsterinmetsästysmaille.
