Olipa kerran
Giant Squidin kerronta on minimalistista ja avointa. Juonesta annetaan viitteinä vain raamit, jotka nekin ovat mytologialtaan perinteiset. Jumalten tappaja vie saaren muinaisilta asukeilta hengen, eikä kukaan tunnu voivan pysäyttää häntä.
Neljälle tasangolle jaettu pelimaailma on avoin tutkittavaksi heti alusta alkaen, pienin rajoituksin tietenkin. Metroidin ja Zeldojen tyyliin tiettyihin pisteisiin ei ulotu ilman tiettyjä kykyjä. Ensimmäisen tutoriaalin jälkeen The Pathless kuitenkin tutustuttaa sankarin tarinan salaiseen aseeseen: uudestisyntyneeseen jumalaan, joka on ottanut nuoren haukan muodon. Heti ensitapaamisesta alkaen on selvää, että kehittäjä on onnistunut tavoitteessaan. Kun vastasyntynyt haukka ensimmäistä kertaa puskee metsästäjän kasvoja, on yhteys täydellinen.
Pelimekaanisesti siivekäs kumppani auttaa pelaajaa hyppäämään korkeammalle, liitämään ja jopa noutamaan esineitä pitkien välimatkojen päästä. Emotionaalinen side on kuitenkin tarinan keskiössä, minkä vuoksi pikkuista siipiveikkoa ei halua kertaakaan lähettää vaarojen keskelle. Halpamaista sentimentalismia, ehkä, mutta tehokasta.
Oppaita vailla
The Pathless tarkoittaa polutonta ja peli on nimensä veroinen. Opastuksia ei löydy, eikä tarina kertaakaan osoita suuntaa seuraavaan kohteeseen, kuin ehkä etäisesti. Seikkailija omaa taidon nähdä kaukaisuudessa hohkaavien etappien muodot, mutta niiden löytäminen ja tavoittaminen on mysteeri. Onneksi vastapainoksi peli tarjoaa yhden hauskimmista liikkumistavoista, joita viime vuosina on nähty.
Metsästäjän ainoa ase on maaginen jousi, jonka semi-automaattinen tähtäys tavoittaa kohteensa satojen metrien päästä. Tämän lisäksi valtaisa saari on tulvillaan leijuvia kristalleja, joita ampumalla matkalainen saa hetkellisen pyrähdyksen nopeutta. Kun tämän sysäyksen yhdistää vaikkapa hyppyihin, voi sankarimme lentää ilmojen halki vaikka kuinka pitkään. Alussa mekanismi tuntuu kuitenkin kömpelöltä, sillä toimiva matkanteko vaatii hieman hienosäätöä. The Pathless ei kuitenkaan opasta eteenpäin tässäkään asiassa, mikä tekee harjoittelusta turhauttavaa.
Mitä pidemmälle tarina etenee, sen monipuolisemmalta ja vauhdikkaammalta kristallihippa tuntuu. Ensimmäinen hyppy sinkoaa pelaajan korkeuksiin, jossa tämä voi käyttää ystäväänsä avuksi seuraavan kohteen löytämiseksi. Tästä eteenpäin jokainen hyppy kiidättää entistä pidemmälle ja nopeammin. Alun kompurointi muuttuu taidokkaaksi baletiksi ja maailma pienenee.
Esikuviensa veroinen
Seikkailun painotus on tutkimisessa ja viipyilevässä kerronnassa, jossa ympäristön kunnioitus ja ihailu vie mennessään. Tunnelma muistuttaa Hayao Miyazakin klassikkoja, Nausicaa ja Mononokea, joissa väkevä mytologia kulkee käsi kädessä huikean maailmankaikkeuden kanssa. Tästä oivaltamisen riemusta sikiää Pathlessin palkitsevin sisältö.
Taistelua pelissä ei ole moniulotteisia pomoja lukuun ottamatta. Vastapainoksi ne ovatkin hienoimpia sitten Shadow of the Colossuksen. Ikiaikaiset jumalat heräävät henkiin äimistyttävän suurina kokemuksina, joiden kanssa painiminen kuljettaa pelaajaa halki tarunomaisten maisemien. Mieleen muistuvat lapsuuden sadut ja myytit, joissa sankarien taistelut vierivät kausista toisiin, kunnes kuut ja tähdet sammuivat taivaalta.
Haparoivan alun jälkeen The Pathless paljastuu yhdeksi viime vuoden yllättäjistä, jolle toivoo mahdollisimman suurta yleisöä. Sen abstrakti kerronta ja omalaatuinen tyyli ei välttämättä sovi kaikille, mutta jokaisen tulisi silti antaa sille mahdollisuus. Itse en ainakaan malta päästä takaisin tutkimaan kaukaista valtakuntaa haukkani kanssa. Olen varma, että seuraavan vuoren takana odottaa uusi seikkailu.
