Vauhdinkaipuu ei lopu koskaan
Tyylikkyyden ja mauttomuuden raja on joskus veteen piirretty viiva, ja Need for Speed -perheen uusin jäsen Carbon on malliesimerkki tästä. On pelkästään henkilökohtaisista mieltymyksistä kiinni, kummalle puolelle aitaa Carbon kallistuu, omasta mielestäni se seikkailee ajoittain molemmilla.
Teknisesti ja - joskin melko löyhästi - juonellisesti Carbon on edellisen NFS:n, Most Wantedin jatko-osa: Most Wantedissa pelaajaa kiusannut konstaapeli Cross näyttäytyy alkupään videopätkässä ja Rockportin kaupunkiinkin viitataan ohimennen. Taiteellisilta ratkaisuiltaan Carbon kuitenkin kulkee taas vähän eri polkuja, ja kaupungin öiset maisemat kisailun miljöönä ovat enemmän peruja Need for Speed Underground -parivaljakosta.
Puhuttiin Electronic Artsista miten paljon pahaa tahansa, ei siitä pääse mihinkään, että tuotantoarvoiltaan ja viihdyttävyydeltään sen pelit ovat aina laatujälkeä. Grafiikka, äänimaailma, musiikkivalinnat ja osiin valitut ei-aina-niin-kovin-nimekkäät näyttelijät tekevät tehtävänsä rutiininomaisella varmuudella. Monien muiden pelitalojen tyylinen riskinotto ja sen seurauksena tapahtuvat loisteliaat onnistumiset tai kaatumiset eivät pääse häiritsemään Need for Speedien ja muiden suosikkisarjojen horjahtelematonta etenemistä. Niinpä Carbon onkin taas yksi perussuoritus, josta on helppo pitää sen aikaa, kun sitä pelaa ja jonka unohtaa yhtä nopeasti kuin ehtii sanoa "Tony Hawk's Project 8".
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Carbon olisi vienyt pelisarjaa taas piirun verran pidemmälle.
Vain voitolla on merkitystä
Carbonia tahkotessa ei voi välttyä ajatukselta, että tekijätiimi on pelaillut jonkin verran Juiced: Eliminatoria ja päättänyt tehdä saman mutta paremmin. Pelin kaupunki on jaettu kilpailevien jengien hallitsemiin alueisiin, joita aletaan vallata oman jengin turvin. Muilta heruvan kunnioituksen tarkan mittaamisen sijaan arvostuksen näkyvä seuraus on se, että pääsee kisaamaan uusilla alueilla ja lopulta territorion isäntää tai emäntää vastaan.
Jokaisesta voitosta tilille tietysti ropsahtaa tukko käteistä, jolla omaa autoa voi viritellä suorituskykyisemmäksi tai nätimmäksi. Ulkonäköseikoilla ei ole merkitystä, sillä vain ensimmäisenä maalilinjan ylittänyt voittaa. Paria poikkeusta lukuun ottamatta, mutta niistä myöhemmin.
Pelimekaanisesti Carbon yhdistelee kolmea aikaisempaa Need for Speediä (Undergroundit 1&2, Most Wanted). Carbon Canyonin alueella voi ajella suhteellisen vapaasti järjestettyjä kilpailuja ja haasteita heitteleviä vihollisjengiläisiä etsiskellen. Ilkeämielisyydenpuuskan yllättäessä voi kaupunkia partioivien poliisisetien iloksi käydä pirstomassa puistonpenkkejä tai oikaista ostoskeskuksen kautta, että pääsee tutustumaan Carbonin takaa-ajoelämyksiin. Ja jos raha polttaa taskussa, voi aina käydä tutustumassa autodiilereiden päivän tarjontaan. Mikäli vapaa autoilu ei ole pelaajan mieleen, voi kilpailusta toiseen siirtyä yksinkertaisesti selailemalla kartalla näkyviä tähtiä ja hyppäämällä suoraan lähtöviivalle.
Ärsytyksen aiheilta ei ole kokonaan onnistuttu välttymään, sillä joskus heti kilpailun jälkeen ruudulle ilmestyy ilmoitus, jonka mukaan kilpailevan jengin edustajat ovat valtaamassa jotain jo hallussasi olevaa aluetta. Tällöin täytyy tietysti rynniä suorinta tietä paikalle, jotta vastusta vaille jääneet hurjapäät eivät keskenään todistaisi olevansa kaupungin kovimpia kundeja. Tämän seurauksena alueen hallinta siirtyisi haastajille. Kiusahan se on pienikin kiusa.
On kilpa-ajoja, ja on kilpa-ajoja
Järjestettyjä kilpailuja on useita eri tyyppisiä: peruskisa joko paikasta A paikkaan B tai jotain määrättyä lenkkiä kiertäen, aikaa vastaan tai tutkaan ajaminen sekä driftailu. Tutkakisassa ajetaan poliisin nopeuskameroihin tarkoituksena saavuttaa näissä pisteissä mahdollisimman suuri vauhti, ja voittaja on se, joka saa suurimman yhteistuloksen. Driftaillessa taas yritetään luistella radan ympäri pysyen mahdollisimman suuri osa ajasta mahdollisimman nopeassa sivuluisussa.
Carbonin parasta antia ovat kuitenkin muita pomoja vastaan ajettavat kanjonin rinteillä tapahtuvat hurjat mittelyt. Kanjoniajot tapahtuvat kahdessa osassa, joissa sekä haastettu että haastettava ajavat vuorollaan edellä ja jäljessä. Idea on yksinkertainen: edellä menevä on takaa-ajettava, jäljessä seuraa takaa-ajaja. Takaa-ajajan tehtävänä on pyrkiä pysymään mahdollisimman tiukasti kärkiautossa kiinni, johdossa ajava puolestaan yrittää tehdä perässä roikkumisesta mahdollisimman vaikeaa ja parhaansa mukaan karistaa vastustajan kannoiltaan kokonaan.
Ensimmäisessä vaiheessa, eli takaa-ajajana, pelaaja kerää pisteitä mahdollisimman lyhyestä etäisyydestä alamäkeen hurjastellessaan. Toisessa vaiheessa taas pelaaja menettää pisteitä sitä nopeammin, mitä lähempänä tekoälykuski onnistuu pysyttelemään. Mikäli toisen kerran maaliviivan ylittäessään pelaajalla on vielä pisteitä jäljellä, hän voittaa.
Kisan voi hävitä tai voittaa myös kolmella muulla tavalla. Takaa-ajaja saa helpon voiton, jos onnistuu pääsemään johtoon ja pysymään johdossa kymmenen sekunnin ajan. Takaa-ajettava taas pystyy murskaamaan vastustajan kerralla jättämällä tämän vähintään sadan metrin päähän ja pitämään tällä etäisyydellä kymmenen sekuntia. Kaikkein näyttävin tappio seuraa siitä, kun kanjoninrinteen tiukoissa kurveissa arvioi nopeutensa väärin ja täräyttää heikon metallikaiteen läpi rotkoon.
Koska kanjonikisassa häviäminen tarkoittaa molempien vaiheiden uusimista, voi pulssi nousta ylikierroksille jälkimmäisessä vaiheessa pistemittarin nakuttaessa armottomasti ja kilpakumppanin ajovalojen häikäistessä taustapeilin kautta. Tällöin kaasua ei kuitenkaan parane painaa liian kovaa, ettei luonnon kutsu käy omalle autolle ylipääsemättömäksi. Edes Need for Speed -sarjan perisynti, kuminauhaefekti, ei pääse häiritsemään, kun etäisyydet eivät missään vaiheessa pääse kasvamaan kovin suuriksi.
Kaverin kanssa kivempaa
Pienenä uudistuksena Carbon on tuonut peliin myös tekoälykaverit. Tietokonekavereita on kolmea laatua: tiedustelijoita, kiiloja ja blokkereita. Tiedustelija on kolmikosta ainoa, joka toimii jatkuvasti ja ilman käskyä. Tiedustelija yrittää pysyä pelaajan edellä, ilmoittaa edessä päin näkyvistä oikoreiteistä ja ajaa niihin. Kun näin käy, piirtyy karttakuvaan oikopolkua kuvaava katkoviiva, mikä auttaa pelaajaa hyödyntämään reittiä.
Kiila on varsinainen kiituri, joka pystyy vetämään pelaajan autoa peesissä rajatun ajan. Kiilan avulla voi helposti saavuttaa järjettömän kovan vauhdin, jonka voimin voi ohittaa kilpailijat tai karistaa heidät kannoiltaan - ainakin siihen asti, kunnes kuminauhaefekti vetää heidät takaisin kiinni perävaloihin. Blokkeri taas on jengin tankki, joka käskystä kilkkaa vastustajan sivuun, jolloin ohipääsemisen ei ainakaan vauhdin puolesta ole ongelma.
Vain yksi jengin jäsen voi osallistua kisaan kerrallaan, mutta kaikki pystyvät auttamaan kisan voittamisessa omalla tavallaan. Lisäksi kisassa vain voittavalla jengillä on merkitystä, joten onnistuipa maaliviivan ylittämään ensimmäisenä pelaaja itse tai jengikaveri, tulos on kummassakin tapauksessa sama.
Paras Need for Speed?
Pakko myöntää, että Carbonissa EA on saanut paketin kasaan jossain määrin paremmin kuin koskaan ennen. Välivideoiden esityksestä tulee mieleen lähinnä Sky Captain and the World of Tomorrow, ja paikoin peli tihkuu tyyliä niin, että kipeää tekee. Toisaalta välillä mahtipontisuus hipoo kitschin rajoja, vaikka Carbon Canyonin jylhissä maisemissa kaahaaminen Amazing Racesta matkitun pompöösin musiikin pauhatessa taustalla onkin sykähdyttävä kokemus tavalla, jollaista harvoin autopeleissä näkee.
Sääliksi kuitenkin alkaa käydä PS2-raukkaa. Electronic Arts on ilmeisesti siirtynyt käyttämään referenssialustana Xbox360:tta, ja välillä ruudunpäivitysnopeus tuntuu nuhapumpulla kärsivän. Pahempi ongelma on kuitenkin se, että fonttikoko vaikuttaa teräväpiirtonäytölle suunnitellulta, eikä tämä Carbon tue edes progressiivista kuvaa.
Kun lisäksi otetaan huomioon se, että uramoodi on lyhyt eikä PS2-versiossa ole edes verkkopeliominaisuuksia, voi Carbon helposti jäädä lyhytikäisimmäksi Need for Speediksi. Peli-ilo on kuitenkin kohdallaan, ja sehän on tärkeintä.
Videoarvostelu:
