Pinobee: Wings of Adventure-pelin tekijä Artoonilla oli niskassaan runsaasti paineita. Olihan osa Artoonin työntekijöistä entisiä Segan legendaarisen Sonic Teamin jäseniä ja suuri yleisö odotti pelitalon uudelta Game Boy Advance-peliprojektilta, Pinobeelta, vähintäänkin Sonicin tasoista tasohyppelyseikkailua. Ei kannata kuitenkaan kiirehtiä asioiden edelle, joten aloitetaan pelin syväluotaaminen täysin alusta.
Juonesta kerrottakoon sen verran, että pelin sankarina häärivä robotin ja mehiläisen yhteensulautuma Pinobee yrittää pelastaa kaapattua isoisäänsä (joka on rakentanut Pinobeen, mutta jättänyt sydämen rakentamatta, mikä selittää mehiläisemme suuttumuksen) ilkeiltä vihollisilta. Varsin purkalla kokoon kyhätyn oloinen juoni kieltämättä on, mutta eipä Mariokaan juonellisesti kovinkaan paljon tarjoa, joten tämän voi helposti antaa anteeksi.
Heti ensimmäisestä tasosta lähtien on selvää, että peli on visuaalisesti kaunis. Jokainen Pinobeen osio on hyvin piirrosmainen, ja tekstuureita käytetään kauttaaltaan varsin mallikkaasti. Myös animointi on kunnossa ja pelihahmot liikkuvat sulavasti ympäriinsä. Itse tasot ovat erittäin isoja ja täynnä kaikenlaista tavaraa.
Grafiikka saa myös suuren bonuksen ainakin GBA:lla tähän mennessä hyvin harvinaisista välianimaatiopätkistä, jotka ovat erittäin tervetulleita ja kaiken lisäksi hyvin ammattimaisesti toteutettuja.
Audiovisuaalisesti projekti tarjoaa varsin tasapaksua, joskin maailmoissa vallitsevaan tunnelmaan sopivaa iloista pimputusmusiikkia varsin vähäisine ääniefekteineen varustettuna. Äänipuoli ei ole huonoa luokkaa, mutta se tuskin tulee voittamaan kovinkaan monta palkintoa asian tiimoilta.
Ohjattavuus muistuttaa hyvin paljon Raymanin vastaavaa, mutta mukaan on laitettu nyrkkien heittelemisen sijaan kätevä Dash-liike, joka mahdollistaa muutaman sekunnin ajan lentämisen johonkin suuntaan. Pinobeella on lisäksi myös tavallinen hyppy sekä Mario-peleistä tuttu Stomp, jolla viholliset pystytään lyttäämään. Edellämainittujen liikkeiden lisäksi muuta ei löydy, mikä on pienoinen pettymys, mutta tasot on suunniteltu siten, että muita liikkeitä ei juuri tarvita.
Tasoista puheen ollen, pelaajan taistellessa tietänsä kenttien läpi toteuttaen jatkuvasti toistuvaa samaa "kerää-ja-juokse"-kaavaa, turhautuminen iskee nopeasti. Peli ei ole varsinaisesti liian vaikea, mutta aivan liian tylsä pitääkseen kiinnostusta yllä muutamaa iltaa pitemmälle. Peli-iloa voisi vielä hieman lisätä kunnon sankarihahmo, mutta Pinobee vajoaa lähinnä keskinkertaisuuteen, eikä seikkailua jaksa väkisinkään hakata loppuun asti.
Tekijät ovat vielä yrittäneet paikata elinkaarta lisäämällä peliin useita eri loppuja, jotka vaihtelevat sen mukaan, miten pelaaja pelin aikana keräilyssään onnistuu. Erittäin hyvä idea, mutta kuten aiemmin sanoin, kaikkia loppuja ei millään jaksa keräillä, koska PWOA on yksinkertaisesti liian tasapaksu tekele.
Pinobee sisältää myös mahdollisuuden vaihtaa kentistä löytyviä salatavaroita kaverin kanssa päävalikosta löytyvän linkkikaapelimoodin avulla. Hyvä idea, joskin kaveripiiristä on todennäköisesti hyvin harvinaista löytää kahta Pinobeeta, jolloin tätä ideaa pääsisi kunnolla hyödyntämään. Muiden pelintekijöiden kannattaisi kuitenkin pistää tämä ominaisuus muistiin tulevia projekteja silmälläpitäen.
Jos kokonaisuutta tarkastellaan, Pinobee: Wings of Adventure ei suinkaan ole huono peli, mutta se tuntuu jäävän keskinkertaisuuteen. Se ei tarjoa mitään uutta eikä oikein mikään innosta pelaajaa taistelemaan tietään tylsien kenttien läpi. Ehkäpä hieman nuorempaan pelaajaan Pinobee iskee varmasti, mutta muille pelit, kuten Rayman Advance ja Mario Advance ovat huomattavasti parempia valintoja kunnon tasohyppelypeliä metsästettäessä.
