Säpsähdyksiä ja pauketta
Resident Evil oli monella tavalla merkittävä askel pelikehityksen kaavoihin kangistuneessa maailmassa. Kyseessä oli aikanaan vallankumouksellinen makaaberia kauhua, b-elokuvamaista juonta ja verirallia sopivissa mittasuhteissa yhdistelevä toimintapeli, joka ajoittain vaivasi aivonystyröitä myös yksinkertaisilla ongelmanratkaisuilla. Ensijulkaisun alustana toiminut PlayStation oli käyttäjäkuntansa osalta täydellinen valinta Resident Evilin syntisijaksi ja se näkyi etenkin loistavissa myyntiluvuissa.
Lukuisten laadukkaiden jatko-osien myötä sarja on noussut yhdeksi tämän päivän johtavista nimikkeistä. Biohazard-nimellä Japanissa tunnettu saaga on yllättävien rahanvaihtovaiheiden jälkeen rantautunut koko voimallaan myös GameCubelle ja kaksi tähän mennessä julkaistua RE-peliä - mainio uudelleenlämmittely Resident Evil ja kokonaan uusi Resident Evil Zero - ovat osoittaneet vetovoiman olevan edelleen tallella. Suuressa viisaudessaan Capcomin tehokkaan rahanlypsykoneen isähahmo Shinji Mikami päätti keskittyä Biohazard 4:n odotettuun kehitystyöhön, mutta unohduksiin Resident Evil ei välillä ehdi painumaan. Sen takaa jo viidennelle alustalleen saapuva Resident Evil 2, suora porttaus yli viiden vuoden takaisesta PS One -hitistä.
Toisen RE-pelin tapahtumat sijoittuvat ensimmäisen ideaköyhän zombirallin jälkimaininkeihin. T-virusta aamupalaksi nauttineet aivottomat limanuljaskat ovat vallanneet Raccoon Cityn. Kartanovälikohtauksen jäljiltä helvetti on päässyt valloilleen, mutta kasvoton bioasejätti Umbrella Corporation on tehnyt parhaansa jälkiensä peittelemiseksi. Siksi kaupunkiin saapuvat kaksi päähahmoa - veljeään etsiskelevä Claire Redfield ja poliisitehtävissä oleva Leon S. Kennedy - eivät aluksi tiedä ympäristönsä karmivista tapahtumista. Totuus valkenee kuitenkin nopeasti ja lopulta pelaajalle annetaan mahdollisuus seikkailla kummalla tahansa mukana olevista sankareista. Molempien vaiheet koetaan suhteellisen identtisten käänteiden kautta, mutta lisämaustetta tarjoillaan muutaman bonusalueen ja ylimääräisten taustaelementtien muodossa.
Perusteellisen tuttua
Sarjan tutuksi tulleet riippakivet ovat edelleen tallella. Kömpelö inventaariosysteemi mahdollistaa vain muutaman tavaran samanaikaisen poimimisen, tallentamaan pääsee vain tietyissä paikoissa, puzzlet ovat paikoin järjettömän epäloogisia ja ohjattavuus on robottimaisen kankeaa. Genren ystävät ovat kuitenkin jo tottuneet näihin häiritseviin epäkohtiin, eivätkä sarjan veteraanit näe kulmittaisessa liikkumisessa tai muissa ominaisuuksissa mitään valittamisen aihetta. Ylijäämätavaratkin voi nakata ympäristöissä lojuviin arkkuihin, joista ne ovat aina poimittavissa.
Lisätila tuleekin tarpeeseen, sillä hahmot kanniskelevat jatkuvasti mukanaan jos jonkinmoisia tavaroita. Pakollisen ongelmanratkaisusälän lisäksi valikoimasta löytyy koko joukko tyylikkäitä paukkurautoja. Epäkuolleita voi kurmottaa niin alkupään pistoolilla kuin loppupään jykevällä kranaatinheittimelläkin. Vaikeusaste nousee tutun progressiivisesti ja tarinan esirippuvaiheissa kohdattavat hirviöt pystyvät ottamaan vastaan jo huomattavasti alkutaipaleen tusinahirviöitä enemmän vahinkoa. Zombinpureman yllättäessä ensiapupakkaukset ja lääkeyrtit tulevat tarpeeseen.
Eteneminen itsessään perustuu edellisosan tavoin sopivaan sekoitukseen toimintaa, säpsähdyksiä ja puzzleja. Vaikka punainen neste virtaakin runsaana vanana pitkin Raccoon Cityn katuja, niin mistään täysiverisestä toimintahurjastelusta ei Resident Evileissä koskaan ole ollut kysymys. Toisaalta tekijöiden mainostama psykologinen kauhukaan ei ainakaan tunnelman osalta ole sen enempää läsnä. Pelkoelementit perustuvatkin enimmäkseen yllätysmomentteihin, kuten ikkunan läpi odottamatta hyökkääviin vihollisiin. Ne herättävät puoliunessa olevat pelaajat, mutta eivät kuitenkaan välitä esimerkiksi Silent Hillin kaltaista ahdistavaa kauhuelementtiä. Seikkailu onkin ennemmin kevyesti elokuvamainen ja ennen kaikkea nautittava elämys.
Laiskaa jälkeä
Audiovisuaalisesti peli on nykypäivän mittapuulla lähinnä naurettavaa jälkeä. Ääninäyttely herättää naurunsekaisia tunteita, musiikki on auttamattoman kulahtanutta ja grafiikka on kuin tuulahdus menneisyydestä. Suorasta käännöstaustastaan johtuen tekstuurit välkkyvät, hahmojen raajat tuntuvat välillä irtoilevan liitoksistaan ja muutenkin visuaalinen anti tuntuu kuin se pysyisi koossa vain ruostuneen ruuvin voimalla. Joillekin ulkoasu ja auraalinen anti voivat herättää pieniä nostalgisia vivahteita, mutta jostain kumman syystä nekin kokee vahvemmin alkuperäistä PlayStation-versiota pelaamalla.
Kauppareissua onkin hyvin vaikea suositella. Vaikka Resident Evil -pelien keräily olisikin lähellä sydäntä, niin hieman halvempi hintalappukaan ei missään nimessä oikeuta Biohazard-sarjan kakkososan GameCube-version hankkimiseen. Ainoana mainitsemisen arvoisena asiana esiin astuu loppumattomat ammukset ja tehotykit heti alkutaipaleelta antava arrange-moodi. Sen tuoma hauskuuspohjainen haaste jaksanee vielä miellyttää sarjan veteraaneja. Peliteknisesti kyseessä on kuitenkin auttamattoman vanhentunut paketti, joka nykymuodossaan osoittautuu ennakkoarvioiden mukaiseksi kokonaisuudeksi ollen läpinäkyvää rahastusta.
