Tämän olen nähnyt jossain ennenkin
Capcomin lypsylehmä, Resident Evil -sarja, herättää jälleen närää rahastukselta haiskahtavalla levittäytymisellään. Code: Veronica, neljäs zombinmetsästyspeli, ilmestyi ensimmäisen kerran Dreamcastille nelisen vuotta sitten. Silloin tekele herätti suunnatonta ihailua mainion tarinansa ja hyvän grafiikkansa ansiosta. PlayStation 2 -käännös seurasi ennen pitkää perässä. Suoran käännöksen ohella ennakkotilaajille jaettiin pelin juonikuvioita setvivä pitkähkö Wesker's Report -video. Nyt Veronican saloja päästään selvittelemään myös GameCubella. Puusta ei kuitenkaan olla päästy pitkälle.
Vaikka Code: Veronica ilmestyikin vasta Resident Evil 3: Nemesiksen jälkeen, peli on itse asiassa suoraa jatkoa kakkososan tarinalle. Claire Redfield etsii veljeään Chrisiä mysteerisen Umbrella-organisaation omistamalta saarikompleksilta. Tuoksinassa naikkonen joutuu vangituksi, mutta pääsee pakenemaan. Tästä alkaa zombitäytteisen juonen ensimmäinen puolikas, jossa pelaaja ohjaa Clairea. Hieman puolivälin jälkeen päästään maskuliinisen Chrisin puikkoihin. Tarina on moniulotteisempi ja pidempi kuin aiemmissa Resident Evil -peleissä, ja tehtävää riittääkin muutaman kymmenen tunnin edestä.
GameCube-versiota ei ole viilailtu lainkaan juuri millään osa-alueella. Suora käännös monen vuoden takaisesta pelistä takaa väistämättä vanhentuneen visuaalisen ulkoasun ja joitain nykymittapuulla anteeksiantamattomia pelimekaanisia kömmähdyksiä. Grafiikka ei ole huonoa, mutta esimerkiksi Resident Evil Zeroon verrattuna erilaiset efektit ja muut yksityiskohdat näyttävät jokseenkin surkuhupaisilta. Jotain tekijöiden laiskuudesta kertoo se, että edes Wesker's Reportia ei paketista löydy.
Pelaamisen oppimääräkö
Resident Evilien tutuksi tulleet perusriippakivet ovat edelleen tallella. Lähes jokaista ovea aukaistessa joutuu katselemaan turhauttavaa avausanimaatiota. Inventaariosysteemi on huono, sillä hahmot eivät pysty kantamaan mukanaan kuin muutamaa tavaraa kerrallaan. Tämä johtaa ärsyttävään juoksenteluun paikasta toiseen, jotta epäloogisten ongelmanratkaisujen kannalta oleelliset palaset saadaan kerättyä talteen. Pientä helpotusta tuovat taianomaiset arkut, jotka imevät sisäänsä pohjattoman määrän esineitä. Jokaisesta eteen tulevasta arkusta löytyy sitten kaikki siihen mennessä varastoidut tavarat. Epäloogista, mutta helpottavaa.
Hahmot liikkuvat yhä kuin kiskoilla. Sankarit kääntyvät uskomattoman kankeasti. Tämä tekee vihollisten välttelystä hankalaa, esimerkiksi Devil May Cryn sulavuudesta ollaan kaukana. Tallentaa ei vieläkään voi missä tahansa. Pelitilanteen muistittaminen onnistuu tasaisin väliajoin löytyvillä kirjoituskoneilla, mutta nekään eivät toimi ilman mustetta. Asevalikoima on monotoninen: vyöltä löytyy haulikkoa, pistoolia, jousipyssyä ja kranaatinheitintä. Ääninäyttelykin on aivan hirvittävää pääpahista lukuun ottamatta.
Jos edellä mainitut ongelmat eivät häirinneet sinua aiemmissa Resident Evil -peleissä, kuulut todennäköisesti sarjan vannoutuneisiin faneihin. Tällöin Code: Veronica iskee sinuun kuin miljoona volttia. B-elokuvamainen tunnelma, pelkoa luovat ennalta määrätyt kamerakulmat ja tietyt pelattavuuden kannalta tehdyt uhraukset ovat omalla tavallaan aina olleet Resident Evilien valtteja. Ja vaikka tekijätiimi usein mainostaakin zombihippojaan kauhupeleiksi, Konamin Silent Hillien kaltaisesta pelottelufiiliksestä ollaan kaukana. Resident Evilit ovat kuitenkin omalla tavallaan pelottavia. Pieniä säpsähdyksiä mahtuu mukaan silloin tällöin.
Jos aiemmat sarjan pelit kolahtivat, Code: Veronica kuuluu ilman muuta yleissivistykseen. Todennäköistä kuitenkin on, että olet pelannut tekeleen läpi joko Dreamcastilla tai PlayStation 2:lla. Tällöin ostopäätöstä sietää harkita tarkoin, koska mukana ei ole minkäänlaisia ekstroja. Halvempi hintalappu houkuttelee joka tapauksessa kuluttajia ja peli on kaikista ongelmistaan huolimatta mainio toimintaseikkailu. Halki poikki ja pinoon; Resident Evil 4:n odotus alkakoon.
