Pitkän linjan pelisarjan räväkkä suunnanmuutos on yleensä tuhoon tuomittu yritys. Ridge Racerin uusimman inkarnaation kehittäjän paikalle istutetun kotimaisen pelistudio Bugbearin tunnetuimmat taidonnäytöt ovat romuralliin keskittyneen Flatout-sarjan kolme ensimmäistä osaa. Siirtyminen Namco Bandain perinteikkään tuoteperheen ohjaksiin ei ennakoinut erityisen hyvää, sillä japanilainen arcadekaahaus on erittäin kaukana sinivalkoisen studion aiemmista tekeleistä. Jääkö Ridge Racer Unbounded lähtöruutuun vai päästäänkö onnistuneella taktiikalla podiumin keskikorokkeelle?
Aloittelijat älköön vaivautuko
Pelillisesti Unbounded on Flatoutien ja Ridge Racereiden onnistunut ristisiitos. Ajotuntuma on niin puhdasta arcadea kuin vain voi olla, mutta autojen sekä ympäristöjen hajoaminen tuo vaihtelevaa fiilistä mukaan. Kurveissa driftataan kylki edellä läpi betoniseinien ja suorilla vauhti kiihtyy nitron avulla sellaisiin lukemiin, että paikalliset poliisiratsiat eivät ehdi edes kissaa sanoa ennen kuin laittomien katukisojen kuskit ovat jo paahtaneet ohitse. Sinistä neonvaloa hohkava vauhtilisä mahdollistaa myös kaupungista löytyvien oikoreittien hyödyntämisen, sillä ilman boostia auton ja kahvilarakennuksen kohtaaminen päättyy seinän tyrmäysvoittoon. Pienemmät objektit lentävät auton edestä luonnostaan, mutta hajoavat rakennukset näytetään erikseen silloin, kun vauhtimittari on täynnä. Ratkaisu on onnistunut, sillä oikoreittejä ei tarvitse arvailla.
Maailmana toimiva Shatter Bay -kaupunki on jaettu kaupunginosiin, jotka aukeavat kisoissa menestymällä. Tehtävä kuulostaa paperilla helpolta, mutta jo ensimmäisessä kisassa isketään luu kurkkuun. Vaikeusaste on hinattu sen verran korkealle, että ensikertalaiselle ei jää debyytistä kerrottavaksi kuin itkuinen virsi epäreilusta tekoälystä ja liian vaikeasta ajettavuudesta. Kummassakaan väittämässä ei ole kuitenkaan perää, sillä vaikka Unbounded on haastavimpia arcadekaahailuja vuosikausiin, on se myös erittäin palkitsevaa sellaista. Kun muutaman yrityksen jälkeen saa ajettavuudesta kiinni ja sivuluisut kulkemaan halutusti, voittoputkessa pysyminen ei vaadi ihmeitä edes tuiki tuntemattomilla radoilla. Ajotuntuma on lähes täydellinen, sillä osaavissakin käsissä auto pysyy näpeissä vain nipin napin, jolloin kieli on jatkuvasti pidettävä keskellä suuta. Lievänä ongelmana vaikeusaste on läpi pelin turhankin tasainen, joten alkujärkytyksen jälkeen sitä olisi voinut kiristää entisestään. Kilpailun läpäisyyn vaadittava kärkikolmikkoon yltäminen ei vaadi juuri perushyvää ajoa enempää, joten muutamalle kämmillekin on aikaa. Noin 10 tuntista uratilaa on monipuolistettu useilla erilaisilla kilpailumuodoilla, jotka eroavat varsin merkittävästi toisistaan. Driftaus-, aika-ajo- sekä tuhoamiskisat tarjoavat mukavaa variaatiota tavallisemmille kisoille. Koko kaupungin läpäiseminen vie useamman illan, sillä kiihkeä tempoista kaahausta ei tahdo jaksaa kovin montaa kisaa peräjälkeen.
Merkittävänä tekijänä puutumiseen on pelin omalla rataeditorilla tehdyt radat. Toisaalta päätös osoittaa luomistyökalujen monipuolisuuden, mutta samalla suuri osa uratilan baanoista tuntuu turhan kierrätetyiltä, koska entuudestaan tutut mutkat ja rakennukset löytyvät lähes jokaisesta kaupunginosasta. Paikkojen toistolla tosin helpotetaan myös peliä, sillä uudetkin radat ovat sen verran tuttuja, että menestyminen ei kaadu yllättäviin shikaaneihin. Editorilla voi luoda oman kaupungin, jonka tieosuudet pääsevät näin myös muiden verkkopelaajien kokeiltavaksi. Rakennusosion karvalakkimallilla upouuden radan luominen ei vaadi edes viittä minuuttia, sillä valmiita palikoita yhdistelemällä oman luomuksen tekeminen on helppoa kuin heinänteko. Edistyneemmällä versiolla onnistuu niin hyppyreiden kuin erilaisten esteidenkin luominen vaivatta, joten omaa sisäistä arkkitehtiä pääsee kokeilemaan helposti. Kokonaisuutena editori on mitä luultavimmin markkinoiden onnistunein, jonka avulla peli-iloa voi luoda itselleen ja muille pelaajille ties kuinka pitkäksi aikaa.
Korkeahkoa vaikeusastetta kompensoi onnistunut kokemuspistejärjestelmä, jolloin muutamaan kisaan juuttuessakin etenemistä tuntuu tapahtuvan jatkuvasti. Vaikka kärkikolmikko jäisi vain haaveeksi, kilpailusta saa silti kokemusta ja täten avattua uusia ratoja ja autoja. Erilaisia autoja on varsin riittämiin, mutta niiden eroavaisuudet voisivat olla suurempiakin. Osa biileistä on nopeampia tai äkäisemmin kiihtyviä, mutta vastapainoksi niiden käsiteltävyys on vähän niin ja näin. Kärryt ovat erilaisuuksistaan huolimatta yhtä kaikki todellista silmäkarkkia, kuten koko Shatter Baykin. Kauniista ulkoasusta huolimatta ruudunpäivitys pysyy jatkuvasti sulavana, joten teknisestä puolesta oma mahdollinen menestymättömyys ei ole kiinni. Maininnan arvoinen yksityiskohta on statistiikkojen "piilottaminen" osaksi kaupunkia. Kierrosten määrät sekä välimatka lähimpään kilpakumppaniin näkyy säännöllisesti kaupungin seinämissä sekä muualla miljöössä, joten ylimääräiset mittarilukemat eivät ole jatkuvasti häiritsemässä pelaamista. Hetken totuttelun jälkeen ratkaisu toimii erinomaisesti, jolloin pelaaja on jatkuvasti tietoinen tilanteestaan.
Moninpeli on yksinpeli
Maaliskuun lopussa tapahtuneen julkaisun yhteydessä verkkopuolella oli seuranhaun kanssa ongelmia, sillä täysiä kahdeksan miehen kilpailija ei tahtonut saada millään kasaan. Lähes puoli vuotta myöhemmin systeemi on joko edelleen hajalla, tai vaihtoehtoisesti pelaajat eivät vain ole eksyneet palvelimille. Useamman kerran kokeilun perusteella yhden yhtä kilpakumppania ei tullut samaan aulaan odottamaan starttia, joten mies miestä vastaan kilpailun varaan ei kannata ostopäätöstään perustaa. Sen sijaan muiden pelaajien luomissa kisoissa tarjottavaa haastetta on saatavilla ajasta ikuisuuteen, sillä erilaisia haasteita on tunnin, päivän ja viikon mittaisena. Tehtävien suorittaminen jaksaa viihdyttää jonkin aikaa, mutta se käy silti pidemmän päälle turhan yksitoikkoiseksi. Haasteissa ajetaan yksin muutaman tekoälytoverin kanssa tavoitteena rikkoa radan tehneen ennätykset.
Pelin äänimaailma on varsin onnistunut ja kotiteatterilla kuultuna jymäkkä. Nopeavauhtisen arcadekaahailun aikana harvemmin on aikaa silmien ja sormien ohella ylimääräisille asioille, kuten pelin soundtrackin kuuntelemiselle. Silti taustamusiikkina toimiva j-pop ja -tekno ovat mitäänsanomattomuudessaan ja huomaamattomuudessaan lähes taidetta, joskin täyttävät silti autojen äänien ohella yleistä soundia varsin onnistuneesti. Tyylikkäät, lähes maalauksenomaiset latausruudut ovat muun pelin tavoin kaunista katsottavaa. Lievää sahalaitaisuutta on hetkittäin nähtävissä, mutta muutoin autojen kiiltävät pinnat sekä hämärä Shatter Bay kelpaa vaativammallekin silmälle. Osa mutkista tulee välillä turhan yllättäen, mutta mutkassa varoittavat opasteet toimivat varsin riittävästi siihen asti, että uusikin mutka on löytänyt tiensä selkäytimeen. Fysiikkamallinnus toimii lähes täydellisesti, joskin viimeisen kaupunginosan aikana muutama varsin hämmentävä törmäys osuikin matkan varrelle. Silti autojen hajoaminen sekä kaupungin sirpaloituminen on ensiluokkaista työtä Bugbearilta.
Ridge Racer Unbounded ei ole täydellinen peli, mutta nykyisessä autopelien lievässä taantumassa kuitenkin erittäin onnistunut julkaisu. Lyhyissä sessioissa viihdyttävää pelattavaa on tarjolla pitkäksi aikaa, eikä nykyisellään pelin hintalappukaan ole enää kummoinen. Kotimaisia taidonnäytteitä on aina hienoa tukea, etenkin kun laatu on tällaisella tasolla. Rämäpäät sekä haastetta himoavat eivät taatusti pety Unboundediin, mutta osalle pehmeän ytimen pelaajista alkupään vaikeusaste voi olla liikaa. Sen yli on kuitenkin syytä katsoa, sillä ajotuntuman kanssa sinuiksi päässyt marssii kaikesta huolimatta kohtuullisen helposti voitosta voittoon. Ridge Racer Unboundedin kaltaisia onnistumisen tunteita ei moni julkaisu ole onnistunut herättämään vuosiin.
