The Witcher 2: Assassins of Kings Enhanced Edition

Puolankielisenä kirjallisuutena aloittanut The Witcher eli Noituri kääntyi peliksi syksyllä 2007. Ylistetty ropeilu jäi kuitenkin ainoastaan PC-pelaajien herkuksi. Jatko-osa The Witcher 2: Assassins of Kings julkaistiin 2011, ja se sai alkuperäisen lailla positiivisen vastaanoton PC-väen keskuudessa. Raha onneksi pyörittää maailmaa, sillä The Witcher 2 saapui myös Xbox360:lle huhtikuun lopussa 2012. PC-juuret ovat ajoittain nähtävissä, mutta se ei estä nauttimasta tästä ensiluokkaisesta roolipelistä.

Ohitin aikoinaan kokonaan alkuperäisen The Witcherin ja samaa tietä myös jatko-osan. Syy tähän oli se, että pelit olivat saatavilla ainoastaan PC:lle. Pelin maailma ja sen keskushahmo kuitenkin kiehtoivat minua, ja tiesin Noituri-sarjan perustuvan puolalaisen Andrzej Sapkowskin kirjoihin. Olenkin lukenut Tapani Kärkkäisen suomennokset Noituri-saagasta, josta on tähän mennessä julkaistu ensimmäiset kolme osaa. Pohjatietojeni ansiosta en siis ponnistanut The Witcher 2:n konsoliversion pariin aivan tyhjästä.

Tarinallisesti The Witcher 2 jatkaa suoraan siitä, mihin alkuperäinen peli päättyi, eikä juonella ole paljoakaan tekemistä kirjojen kanssa. Yhtäältä tämä helpottaa niitä, jotka eivät ole opuksia lukeneet. Toisaalta taas on harmillista, ettei Sapkowskin teosten henkilögalleriasta ole lainattu peliin kuin kourallinen hahmoja.

Noituri Geralt Rivialainen on kunnostautunut edellisen pelin tapahtumissa ja päätynyt kuninkaan eräänlaiseksi henkivartijaksi. Vallanpitäjä pääsee kuitenkin hengestään, ja Geralt ehtii tunnistaa murhaajan noituriksi. Raivostuneet alamaiset laskevat 1+1, joten Geraltin on paettava niskassaan kuninkaanmurhaajan maine. Noituri haluaa tietenkin puhdistaa maineensa, mutta tulee siinä sivussa sotkeutuneeksi paksuun soppaan poliittista juonittelua. Geraltia itseään ei valtataistelu kiinnosta, mutta pelin alkuvaiheessa on valittava joko ihmisten tai haltioiden ja kääpiöiden puolelle liittoutuminen. Valinnasta riippuen pelin tehtävät muotoutuvat varsin erilaisiksi.

The Witcher 2:n rakenne ei ole vapaa ja avoin Skyrimin tyyliin. Peli jakautuu prologin ja epilogin lisäksi kolmeen erilliseen jaksoon. Kussakin osassa on omat tehtävänsä, joita ei voi enää myöhemmin suorittaa. Päätehtävät kuitenkin kulkevat läpi arviolta 40-tuntisen pelin. Juoneen sidottu kankeahko rakenne tarkoittaa samalla sitä, että The Witcher 2 on erittäin tarinavetoinen kokemus.

Keskushahmo Geralt Rivialainen on kirjoihin verrattuna "tyhjä taulu", mikä tietysti mahdollistaa roolipelaamisen. Mies ei ole enää ihminen, vaan lapsuutensa yrttihoitojen ja koulutuksen vuoksi muuttunut mutantiksi. Ammatiltaan hän on noituri, mikä tarkoittaa alkeellista taikuutta oppinutta hirviönmetsästäjää. Örvöjä on kuitenkin alati vähemmän, joten noiturien ammattikunta on kovaa vauhtia tekemässä itseään työttömäksi. Tämä pakottaa noiturit maankiertäjiksi, jotka ottavat keikkoja vastaan sieltä, mistä niitä sattuu olemaan tarjolla. Sapkowskin maailmassa noiturit vastaavat aika hyvin klassisten länkkäreiden kierteleviä pyssysankareita, joita salaa sekä kunnioitetaan että halveksitaan. Geraltin mielittynä pyörii velhotar Triss Merigold, jonka alastonta vartaloa ihastellaan useita kertoja pelin aikana. Taustalla pyörivänä kertojana on kirjoissa erittäin keskeinen hahmo, trubaduuri Dandelion (kirjoissa Valvatti). Miehen rooli on pelissä säälittävän vähäinen, mutta toisaalta se raivaa tilaa pelaajalle rakentaa Geraltista mieleisensä.

Henkilöhahmoissa on ilahduttavan paljon syvyyttä, mutta aivan Mass Effectin tasolle ei tässä ylletä. Syy on siinä, että nimiä on pelissä aivan liikaa. Olisi ollut huomattavasti parempi tarinan seuraamisen kannalta, jos puolet nimihahmoista olisi tiputettu pois kokonaan tai heihin olisi viitattu pelkästään yleisnimillä, kuten "kuningas" ja "lähettiläs". Nyt koko peli on kyllästetty vaikeaselkoisilla nimillä, mikä vaikeuttaa olennaisiin henkilöihin ja asioihin keskittymistä todella pahasti. Ajan kuluessa tähän tottuu, mutta sitä aikaa vaaditaan pohjille useita kymmeniä tunteja.

The Witcher 2:n aloittava opastusosio on suorastaan karmea. Peli vyöryttää parinkymmenen minuutin aikana naaman eteen sellaisen määrän tekstiä ja ohjeita, että heikompaa hirvittää. Tavallisen ihmisen käsityskyky ei vain pysty vastaanottamaan moista määrää uusia asioita kerralla. Lisäksi merkittävä osa opetettavista kyvyistä on sellaisia, jotka aukeavat vasta paljon myöhemmin pelissä. Miksi ihmeessä ne hienot lisäkikat pitää oppia heti lähtöruudussa?

Kolmannen persoonan taistelu voidaan jakaa kolmeen osaan: nyrkkitappeluihin, miekkailuun ja taikahyökkäyksiin. Nyrkkeilyitä ei kovin montaa ole, ja ne ovat onneksi nopeasti ohi toimivan nappienpainelumekaniikan ansiosta. Miekkailu ei ole erityisen monipuolista, mutta vaatii silti ajatustyötä ja taktikointia varsinkin korkeammilla vaikeustasoilla. Kirjojen esikuvan mukaisesti ihmisiin toimii tavallinen teräsmiekka, mutta hirviöiden tehokas kukistaminen vaatii hopeamiekan. Taikahyökkäyksiä on kourallinen, ja ne ovat avain menestykseen erityisesti pomotaistoissa. Oman lisänsä soppaan tuo alkemia, joka tarkoittaa erilaisten juomien valmistamista ja nauttimista. Litkujen vaikutus on lyhytaikainen, mutta ne vaikuttavat usein varsin radikaalisti tehtävän onnistumiseen.

PC-tausta näkyy parhaiten valikoissa. Tekstiä piisaa niin paljon, että tavaroiden ja tehtävälokin tehokkaan käyttämisen oppimiseen menee ehkä kymmenisen tuntia tehokasta peliaikaa. Rojuja kannattaa kerätä maastosta, koska niiden avulla voi rakennella kaikenlaista tarpeellista aina aseista ja haarniskoista voimajuomiin saakka. Tämän massiivisen tavaramäärän käsitteleminen onkin sitten ihan oma taiteenlajinsa, jossa en kokenut täysin onnistuvani edes lopputekstien pyöriessä. Seuraavaa peliä varten tekijöiden on syytä petrata käytettävyyttä juuri tavaravalikoiden osalta.

Graafisesti The Witcher 2 on Xbox360:n parhaimmistoa. Piirtoetäisyys on kuitenkin harmillisen lyhyt, ja muutaman kerran esineet ilmestyvät tyhjästä eteen. Myös kasvomallinnus on hivenen puisevaa. Näitä kauneusvirheitä lukuun ottamatta peli on komeaa katsottavaa. Värimaailma on raikas ja värikäs, ehkä hivenen keltaiseen painottuva. Näyttävän grafiikan hintana pelimaailma ei tunnu kovinkaan avoimelta, ja näkymättömiä seiniä tulee vastaan tämän tästä. Tällaisten huomioiden tekeminen kuitenkin edellyttää nurkkien nuuskimista, jota ei välttämättä tarvitse pelissä tehdä.

Äänimaailma nojaa yllättäen enemmän musiikkiin kuin äänitehosteisiin ja dialogiin. Klassiset sävellykset pauhaavat taustalla mahtipontisesti, joskus jopa liiankin uhoavasti. Äänitehosteet eivät jää juuri millään tavalla mieleen. Siellä ne taustalla kuuluvat kalahduksineen ja urahduksineen. Kuitenkin tuuli humisee ja linnut livertävät vakuuttavasti luoden mielikuvaa elävästä ympäristöstä.

The Witcher 2: Assassins of Kings on loistava roolipeli. Sen maailma on synkkä ja uskottavan oloinen. Kukaan ei ole pyyteetön, vaan kaikilla on jollakin tavalla oma lehmä ojassa. Ei ole pyhimyksiä tai paholaisia: on vain erilaisia olentoja vahvuuksineen ja heikkouksineen. Peli vaatii runsaasti aikaa ja omistautumista. The Witcher 2 ei kumarra kenellekään, toisin kuin monet muut suurta yleisöä havittelevat pelit nykyaikana. Tässä on viiden tähden fantasiaviihdettä aikuisille.