Liiankin tuttua
Simpsonit ovat olleet arjen piristyksenä TV-viihteen muodossa jo vuodesta 1989, ja pelejäkin on tupsahdellut 90-luvun alkupuolelta lähtien tasaiseen tahtiin. TV-sarja on saavuttanut suursuosion ja faneja on ympäri maailmaa, toisin kuin sarjaan pohjautuvilla peleillä. Jos niitä ei ole haukuttu kelvottomiksi tekeleiksi, niin vähintäänkin häikäilemättömiksi rahastuksiksi. Aina tämä ei ole ollut oikeutettua, mutta liian usein kuitenkin. Nyt viimeisimpänä tulokkaana on The Simpsons Road Rage, jota ei todellakaan voi luokitella lisenssipelien paremmuuslistan huonommalle puolelle, vaikka ei se paljoa keskivertoa korkeammallekaan nouse.
PlayStation 2:n lisäksi, The Simpsons Road Rage nähdään myös Xboxilla ja GameCubella. Xbox-versio tuli kauppoihin jo koneen julkaisussa, ja GameCubella peli nähdään näillä näkymin Euroopassa 3.5.2002, jolloin itse GameCube julkaistaan. Sinällään eri koneiden versioissa ei pitäisi olla sen suurempia eroavaisuuksia.
On kysymättäkin selvää, että Crazy Taxi -peliin tutustuneet huomaavat Road Ragen samankaltaisuuden jo ensimetreillä, sillä tämä paistaa läpi selvemmin kuin Sykäräisissä pullotettu lähdevesi. Pelikonsepti on yritetty saada mahdollisimman samankaltaiseksi ohjaustuntumasta lähtien. Tietenkin joitain ominaisuuksia on karsittu ja joitain lisätty, mutta idea pysyy samana. Ota kyytiin henkilö X mielivaltaisesta paikasta A, kuljeta henkilö mahdollisimman nopeasti ruudun ylhäällä näkyvän käsiopasteen avulla paikkaan B, ota seuraava lähimpänä oleva henkilö kyytiin ja jatka samalla tavoin. Rahaa kääritään matkamäärän ja bonusten nojalla. Bonuksia saa joko nopeudesta tai asiakkaiden erikoistoiveiden täyttämisestä. Näitä on olemassa vain kaksi: tuhoa tai vältä tuhoamista. Jotkut vähän räväkämmät henkilöt, kuten Bart, Nelson ja Snake haluavat yleensä nähdä tien täynnä kumoon ajettuja puita tai roskapönttöjä. Heidät kyytiin otettaessa tästä informoidaan ruutuun ilmestyvällä tekstillä "Destroy Stuff For Bonus". Oikeaan yläkulmaan ilmestyy bonukseen vaadittava esineiden tuhoamismäärä, joka tulisi täyttää ennen asiakkaan perille viemistä. Toiset vähän rauhallisemmat henkilöt, kuten Flanders, Lovejoy ja Marge taas haluavat silloin tällöin välttää liiallisia yhteen törmäämisiä, jolloin ruutuun ilmestyy ilmoitus "Avoid Traffic For Bonus". Tässä tapauksessa osumamäärä on aina sama, kolme kertaa. Periaatteessa saat siis törmätä kaksi kertaa ja kolmannella lähtee bonukset. Crazy Taxissahan bonuksia sai ajomäärän lisäksi suhauttamalla mahdollisimman läheltä muita autoja. Tämä on ilmeisesti yritetty korvata TSRR:ssä "tuhoa tai vältä tuhoamista" -bonusmahdollisuudella, joka onkin ihan kelvollisesti onnistunut muutos.
Mutta tietysti ajamisen on johonkin loputtava. Tähän tuokin ratkaisun alati alaspäin tikittävä kello, jota vastaan on kamppailtava keinoja kaihtamatta. Kun asiakas on viety perille, saa pelaaja rahabonusten lisäksi myös suorituksen mukaisen aikabonuksen. Tämä on hyvin olennainen osa pelissä pärjäämistä. Aikaa vastaan taistelemisen vuoksi tulee kuitenkin väistämättä eteen tilanne, jolloin liikenteestä alkaa vähät välittämään, ja huomaa että ainoa keino saada mahdollisimman suuri tukku kahisevaa on kuljettaa asiakkaat nopeasti perille. Siinä vaiheessa asiakkaiden erikoistoiveiden täyttäminen vaikuttaa melko turhalta, ja tulee keskityttyä vain nopeuteen, jotta ehtisi kuljettaa mahdollisimman monta asiakasta perille ennen ajan umpeutumista. Siinä pelin idea pariin kappaleeseen tiivistettynä. Yksinkertaista, mutta addiktoivaa.
Mitä uutta?
Ensituntumalta TSRR voi vaikuttaa vain pelkistetyltä versiolta Crazy Taxista, mutta tarkemman tutkailun jälkeen huomaa sen sekoittavan soppaan jotain omaakin. Nimittäin juoni, joka on hyvin olennainen osa pelejä, joskaan ei välttämättä autopelejä, ja joka Crazy Taxista puuttui, on kuin onkin osa TSRR:ää. Vaikkei se mikään kummoisempi tässäkään ole, niin onpahan juoni kuitenkin. Kylmäverinen Mr. Burns on päättänyt vahvistaa monopoliasemaansa ostamalla koko Springfieldin bussiliikenteen, ikävin seurauksin: bussit ovat ydinvoimalan ansiosta radioaktiivisia! Tätähän eivät kaupunkilaiset purematta niele, ja niinpä ystävämme Homer Simpson päättääkin aloittaa vastarintaliikkeen perustamalla pimeän taksin. Tavoitteena olisi kerätä miljoona dollaria, joilla ostaa bussit takaisin kaupungille.
Myös hahmoja ja ratoja on suurempi kirjo kuin Crazy Taxissa. Kuskeja ajopeleineen pelistä löytyy 16 kappaletta, Groundskeeper Williestä Chief Wiggumiin. Ratoja on kuusi, Evergreen Terrace:sta Ydinvoimala-alueeseen. Kuskeja ja ratoja hankitaan samalla tavoin lisää - kerätään rahaa tiettyihin etappeihin asti, jolloin saa valita ottaako uuden kuskin vai radan. Ikävä kyllä suurin osa kuskeista tulee hylättyä ensimmäisen kokeilukerran jälkeen, ja käteen jää vain kourallinen hyviä ajajia. Niistäkin käytössä on yleensä vain yksi, korkeintaan kaksi. Mutta vielä pahempi kohtalo on radoilla. Helposti mieltyy ainoastaan yhteen rataan, josta tuntuu saavan kaikista parhaiten rahaa ja sen jälkeen ei tule ajeltua missään muualla. Itselläni "Springfield Dam" aiheutti tämän ilmiön.
Miinusta tulee myös asiakkaiden haluamien paikkojen samankaltaisuudesta. Radoissa on siis ennalta määrätyt paikat, missä on aina asiakkaita ja näissä paikoissa olevilla asiakkailla on aina sama päämäärä. Tähän olisi kaivannut jonkinlaista arpomisjärjestelmää, sillä nyt muodostuu helposti tietynlainen ajoreitti, jonka mukaan kerää asiakkaat aina samoista kohdista kyytiin ja vie ne perille samoihin paikkoihin, jotka tietää jo ulkoa. Ei ihme, että peli alkaa maistua normaalia nopeammin puulta. Mutta vaikka kuinka olisi tapojensa orja ja tietäisi, että asiakkaat saa parhaiten perille vanhalla, usein ajetulla reitillä, kannattaa kuitenkin yrittää silloin tällöin vaihdella kulkureittiä, jo pelkästään pelin elinkaaren säilyvyyden vuoksi. Kyllähän rahoilleen vastinetta haluaa.
Sata ja yksi ääntä, vaan ei ääninäyttelijää
Simpsonit TV-sarja on tullut tutuimmaksi yleisölleen ehkä juuri sen lukuisten eri hahmojen mitä hullunkurisimmilla ja erilaisimmilla äänillä. Todellisuudessahan ääninäyttelijöitä sarjassa ei ole kuin muutama, joista jokainen suorittaa kymmenien eri hahmojen ääninäyttelyn itseään kuitenkaan toistamatta. Oli mitä suurin iloni todeta, että The Simpsons Road Ragessa jokaikinen löytyvä hahmo on alkuperäisen, sarjassakin esiintyvän ääninäyttelijän dubbaama, eikä tilalle ole tarvinnut ottaa keskinkertaisia sijaisääninäyttelijöitä. Tämä osoittaa tietynasteista kiinnostusta sarjan tekijöiltä peliä kohtaan. Sen lisäksi että pelistä löytyvät alkuperäiset ääninäyttelijät, on niillä myös hyvin suuri joukko erilaisia kommentteja. Koska kommentteja kuitenkin joutuu kuuntelemaan tuon tuosta, alkavat ne väistämättä toistamaan itseään, oli niitä kuinka paljon tahansa. Sen takia kaikista kuolemattomimpia kommentteja ovatkin juuri ne, joita kuulee kaikista vähiten.
Mutta siihen taitavatkin äänimaailman positiiviset puolet loppua. Autojen äänet ovat lähinnä epämääräistä hurinaa ja pörinää eivätkä törmäysäänetkään ole sieltä erikoisimmasta päästä. Muunlaisia taustaääniä on turha edes odottaa. Myös pelin musiikit tökkivät pahemman kerran ja ne jäävät taka-alalle - yleensä niitä ei edes huomaa. Olisin odottanut enemmän jotain Simpsonit-aiheista musiikkia, mutta kun ei niin ei. Onneksi hahmot kuitenkin kärsivät niin pahasta puheripulista, että muun äänimaailman unohtaa sen siliän tien.
Cellshadingia ja epätasaista kuvanpäivitystä
Koska ohjelma, johon peli perustuu, on animaatiosarja, yritti Radical Entertainment päästä mahdollisimman lähelle esikuvaansa suhteellisen tuoreen mallinnustekniikan avulla, Cellshadingillä. Tämä tarkoittaa lähinnä polygonien muuntamista normaalia piirrosmaisempaan muotoon tasaisen ja räikeän värityksen sekä selvästi näkyvien ääriviivojen avulla. Idea on sinällään loistava, mutta sitä olisi saatu käyttää laajemmalla skaalalla. Nyt Cellshadingiä on käytetty kiitettävästi ainoastaan itse ajettavissa autoissa. Muissa ympäristön olennaisissa osissa, kuten hahmoissa, muussa liikenteessä ja jopa omassa kuskissa tämä on unohdettu tyystin. Eritoten hahmoihin tätä olisi kaivannut, koska ne ovat tulleet tutuiksi juuri piirroshahmoina, eivätkä 3D-mönteistä koostuvina palikkapinoina.
Myös optimointiosastolla tuntuu käytetyn aikaa enemmän nenän kaiveluun kuin peligrafiikan sulavoimiseen. Peliä kun häiritsee mitä ärsyttävin kuvan nykiminen sekasorrontäyteisissä tilanteissa, mihin ei auta Liettuan laajin kirosanavarastokaan. Onneksi peli yleensä kuitenkin pyörii tasaisella 50 kuvan sekuntipäivityksellä.
Myös ratojen suunnitteluosastolla lienee ollut jotain elämää tähdellisempää tekemistä, sillä jokin mättää ja pahasti. Onhan tietysti mukava aina silloin tällöin havaita joku sarjasta tutuksi tullut paikka, kuten Rancho Relaxo tai Springfield Elementary, mutta maamerkkien määrää tärkeämpää olisi ollut ratojen monipuolisuuden huolellisempi suunnittelu. Nyt tuntuu siltä, että taloja ja asuntoloita esittäviä epämääräisiä möhkäleitä olisi vain heitelty sinne tänne, eikä ajoreittimahdollisuuksia ole sen kummemmin suunniteltu. Oikeasti hyviä ratoja pelistä löytyy vain pari.
Onneksi peliin on sentään tajuttu laittaa hatunnoston arvoinen määrä oikoreittejä, jotka ovatkin nopeuden ohella yksi tärkeimmistä avaimista menestykseen. Näiden sijainteja oppiessa alkaa tajuamaan pikkuhiljaa ruudun yläreunassa näkyvän, suuntaa osoittavan käden hyödyttömyyden. Pelin edetessä oman pelityylin muuttuminen on taitojen edistyessä hauskasti ja selvästi havaittavissa. Aluksi tulee seurattua opaskättä kuin hai laivaa, mikä vaikeuttaa kartan sisäistämistä. Kun on päässyt käden seuraamisen tavasta eroon, alkaa katsomaan itse karttaa ja löytää sen avulla parhaat ajoreitit. Mutta vielä ei olla lähelläkään lopullista tasoa, ehei. Tämän jälkeen opitaankin vilkaisemaan asiakasta kyytiin otettaessa minne hänet pitää viedä, eikä tarvita enää karttaa perille pääsemiseksi. Sitten opitaan kaikki päätepaikat, mihin mistäkin noutopaikasta kukin asiakas haluaa, koska mitään arpomisjärjestelmäähän niissä ei ole. Tämä on se vaihe, minkä jälkeen oppimisen ilo loppuu. Enää et tee muuta kuin keräät rahaa aivot off-asennossa, tietäen ulkoa oikoreitit ja asiakkaiden haluamat paikat. Ja vielä kun siihen lisätään rutiiniksi muodostuva asiakkaiden noutoreitti, on pelin elinkaari jo lähes tapettu.
Elinkaarta on kuitenkin yritetty pidentää lisäämällä peliin Head to Head, Mission sekä Sunday Drive moodit. Head to Head -kaksinpelissä on kaduilta karsittu kaikki irtoesineet ja liikenne, ettei musta laatikko vain hyytyisi kesken pelaamisen, pelin grafiikan optimoinnin ollessa mitä on. Tavoitetta on myös vähän muutettu. Alussa valitaan haluttu rahasumma, joka tulee kerätä voittaakseen kamppailun. Sen jälkeen lähdetään metsästämään tietyssä paikassa olevaa asiakasta, joka kyyditään hänen haluamaansa paikkaan. Asiakkaita on siis vain yksi kerrallaan, ja siitä yhdestä on taisteltava viimeiseen asti. Toiselta voi varastaa asiakkaan törmäämällä toisen autoon, jonka jälkeen on syytä lähteä suorinta tietä livohkaan, ettei kaveri vain varasta asiakasta takaisin. Kumpi ikinä saakaan vietyä asiakkaan perille, palkitaan tuhannen dollarin rahasummalla. Moodissa ei ole siis mitään nopeus- tai tyytyväisyysbonuksia.
Mission moodissa on taas tarkoituksena suorittaa mitä samankaltaisimpia tehtäviä toinen toisensa perään. Tehtäviä on yhteensä kymmenen. Yleensä ne ovat lajia "tuhoa tietty määrä tiettyjä esineitä" tai "vältä törmäämistä Mr. Burnsiin". Edes jonkinlaista vaihtelua olisi saanut olla. Lähinnä tunnelmaa tappamaan peliin on lisätty Sunday Drive -moodi, johon ei todellakaan halua tuhlata aikaansa. Siinä vain ajetaan ympäriinsä ilman aikarajoitusta ja kyyditään asiakkaita normaalisti perille. Tämä olisi muutoin hyvä keino oikoreittien etsimiseen, mutta reittien hyötysuhdetta on vaikea tietää ilman ajan näkemistä. Kuka siis haluaisi tuhlata kallista aikaansa ajattamalla ihmisiä ilmaiseksi, kun voit käyttää saman ajan pelaamalla Road Rage –moodia ja kerätä samalla lisää kahisevaa vapauttaen samalla lukittuja hahmoja?
Reilu peli 6-0
Vaikka The Simpsons Road Rage ei olekaan peli sieltä parhaimmasta päästä, viihdyttää se aikansa. Pari viikkoa vierähtää pelin parissa helposti, ja taukojen avulla elinikä kasvaa sykäyksittäin. Crazy Taxilla itsensä jo puuduttaneet tuskin saavat Road Ragesta mitään uutta irti, mutta ainahan kannattaa edes kokeilla, jos se johonkin hävinnyt kipinä taas löytyisi. Yleisesti ottaen laadussa Road Rage jää auttamatta Crazy Taxin varjoon, mutta hardcore Simpsonit-fanien keskuudessa asia lienee toisin; pienet puutteet on helppo antaa anteeksi nähdessään ja kuullessaan iki-ihanien keltaisten hahmojen sekoillua tähän mennessä parhaassa pelissään, The Simpsons Road Ragessa. Suursuosio olisi ollut saavutettavissa myös Simpsons-fanien ulkopuolella jos ratasuunnitteluun, grafiikkaan ja niihin lukuisiin pikkuvikoihin olisi paneuduttu tarkemmin. Nyt on tyytyminen vain keskinkertaiseen ajopeliin, jonka uskottavuutta laskee lisenssipelien huono maine.
