Sarvesta linnaan
Elämme aikoja, jolloin PS2:n omistajat voivat pitää itseään onnekkaina. Metal Gear Solid 2 vastasi täysin sille langenneita odotuksia, mikä tuskin oli kenellekään yllätys. Mutta tänään ilmestyvä Ico todistaa, että todellisia mestariteoksia voi ilmaantua myös ilman maailmoja ravisuttavaa hypeä ja ennakkokohua. Vaikka Ico edustaakin täysin toista pelityyppiä kuin MGS2, sen laatu ja tunnelma pääsevät hyvin lähelle samoja kierroslukemia kuin "konsolimme messiaspeli". Ico todistaa myös sen, että pelien ei tarvitse aina olla pelkkää viihdettä. Ne voivat olla myös taidetta.
Ico on nuori poika, joka on saanut syntyessään perin luonnottoman piirteen: hänen kallostaan kasvaa sarvet. Peli antaa epämääräisesti sellaisen kuvan, että Icon kotikylässä on syntynyt sarvekkaita poikia ennenkin, ja perinteiden mukaan heidät kaikki on vangittu massiiviseen linnaan, jonne myös Ico pelin alussa saatetaan. "Olen pahoillani. Tämä on kylän parhaaksi", sanoo surumielinen sotilas samalla kun hän lukitsee pelokkaan sankarimme hehkuvaan sarkofagiin ja poistuu paikalta. Ico on siis karkotettu ja lukittu linnaan, josta kukaan ei ole koskaan paennut elävänä. Murtauduttuaan ulos sarkofagistaan hän vaeltelee hetken epävarmana linnan kaikuvilla käytävillä, kunnes hän tapaa toisen elollisen olennon, häkkiin vangitun Yorda-neidon, joka hehkuu valkoista valoa ja kauneutta. Ico ja Yorda eivät puhu samaa kieltä, eivätkä itse asiassa edes vaikuta olevan kotoisin samasta maailmasta, mutta siitä huolimatta molemmat tahtovat pois tästä aavemaisesta paikasta, ja heidän välilleen kehittyykin varsin ainutlaatuinen ystävyyssuhde. Koska Yorda on hento ja heikko neitokainen, ja Ico puhdassydäminen herrasmies, sankarimme päättää johdattaa uuden ystävänsä vaarojen halki vapauteen. Kielimuurista huolimatta kaksikon välillä oleva kiintymys ja luottamus paistavat heidän jokaisesta eleestään.
Homma alkaa tuntua pahaenteiseltä viimeistään siinä vaiheessa, kun Ico saa selville linnan muiden asukkien luonteen. Kolkkojen käytävien nurkissa nimittäin vaanii pelottavia varjo-olentoja, jotka jostakin tuntemattomasta syystä tahtovat ottaa Yordan kiinni. Icon pako kävisi paljon helpommin, mikäli hänen ei tarvitsisi raahata mukanaan haavoittuvaista tyttöä, joka on kaiken lisäksi ainoa syy, miksi hirviöt hyökkäävät jatkuvasti heidän kimppuunsa. Mutta herrasmies kun on, Ico ei hylkää ystäväänsä, vaan uhmaa alati kasvavaa varjojen joukkoa asettaen oman etunsa toissijaiseksi.
Ico on kaikin puolin poikkeuksellinen peli. Epämääräistä mutta satumaisen kiinnostavaa tarinaa ei väännetä rautalangasta, vaan pelaajaa pidetään jatkuvasti herkullisen epätietoisuuden vallassa. Lopussakaan ei anneta vastauksia kaikkiin kysymyksiin. Itse asiassa tarinaa viedään eteenpäin vain parin-kolmen välinäytöksen verran koko pelin aikana. Loput ajasta keskitytään ongelmanratkontaan ja käsinkosketeltavan aavemaiseen tunnelmaan, jollaiseen en ole ennen peleissä törmännyt.
Taiteellista tasoloikkaa
Peli on teoriassa sangen perinteinen tasoloikan ja ongelmanratkonnan risteytys, jollaista näimme ensi kerran jo Prince of Persian aikoina. Mutta käytännössä Ico on paljon syvempi kokemus kuin yksikään tasoloikka tai seikkailu on koskaan ollut. Ongelmat ovat nekin toki erinomaisesti suunniteltuja ja kiinnostavia, mutta ainakin minua Ico viehätti ennen kaikkea tunnelmansa, ei niinkään itse pelin vuoksi. Mutta jos unohdamme tunnelman hetkeksi, käteen jää kaikin puolin onnistunut tekele myös pelillisesti.
Icon ongelmat perustuvat lähes kaikin puolin Yordan rajoittuneeseen liikuntakykyyn. Ico itse on ketterä ja vahva atleetikko, joka kyllä pääsisi helposti etenemään linnan lukemattomien rotkojen, muurien ja muiden esteiden ohi, mutta homma on paljon monimutkaisempaa kun mukana on raahattava kömpelöä neitoa. Sen vuoksi Icon on autettava tyttöään jos jonkinlaisten esteiden ohi, ja luotava tälle helppokulkuisempia etenemisreittejä. Jos edessä on esimerkiksi lukittu portti, ratkaisu saattaisi olla sellainen, jossa Icon on kiivettävä muurin toiselle puolelle, loikattava matkan varrella parin rotkon ja esteen yli, sekä roikuttava henkeäsalpaavan korkealla ilmassa, kunnes hän lopulta löytää kytkimen jolla portti avautuu ja myös Yorda pääsee eteenpäin. Suurin piirtein tähän tyyliin peli etenee lineaarista polkuaan pitkin alusta loppuun asti.
Yorda seuraa Icoa parhaan taitonsa mukaan, mutta kuten sanoin, hän on hivenen kömpelö ja hidas. Icon on usein autettava hänet liian korkeiden esteiden yli, tai johdatettava häntä mukanaan kädestä pitäen. Kun Yordaa ei pidä kädestä, tämä katselee pelokkaana ympärilleen, ja mikäli pelaaja ei heti keksi ratkaisua ongelmaan, saattaa hän parhaassa tapauksessa osoittaa oikeaa etenemisreittiä kohti hellyttävän ujosti. Tähän tilanteeseen joudutaankin sangen usein, sillä pelin ongelmat ovat siitä haastavammasta päästä. Liian vaikeita ne eivät ole, eivätkä myöskään liian helppoja, vaan juuri niitä täydellisiä ongelmia, joita saa miettiä tosissaan, kunnes lopulta iskee riemastuttava ahaa-elämys ja puzzle ratkeaa mielessä täysin. Ongelmien erinomainen suunnittelu teki minuun vahvan vaikutuksen. Pelissä ei ole perinteistä elämämittaria, eikä Ico voi kuolla taisteluissa muuten kuin antamalla hirviöiden viedä Yordan mukanaan.
Haastetta peliin lisää se, että jos Yordan jättää liian pitkäksi aikaa omilleen, on enemmän sääntö kuin poikkeus, että hyvin pian nurkista ilmestyy ilkeämielisiä varjo-olentoja neitoa noutamaan. Nämä olennot ilmestyvät mustista savuisista kuiluista, joihin ne pyrkivät viemään Yordan mukanaan. Mikäli ne onnistuvat tehtävässään, peli on ohi ja pelaaja heitetään armotta edelliseen tallennuspisteeseen. Varjo-olentoja voi pitää loitolla joko miekan tai soihdun avulla, ja tarpeeksi moni osuma päästää ne myös päiviltä, vaikka aaveita ovatkin. Pelissä joudutaankin usein tilanteeseen, jossa Ico ja Yorda pitävät toisiaan kädestä ja ympärillä kuhisee kymmenpäinen joukko mustasta savusta muodostuneita varjoja, jotka piirittävät kaksikkoa kuin haaskalinnut, ja etsivät jatkuvasti tilaisuutta kaapata Yorda mukaansa, Icon yrittäessä epätoivoisesti hätistellä näitä pahanilmanlintuja pois. Niin sankarit kuin pahiksetkin liikkuvat hätkähdyttävän aidon näköisesti. Varjot loikkivat ketterästi pois miekaniskujen tieltä ja pyrähtävät tämän tästä lentoon vain laskeutuakseen uudelleen sankarin selän taakse, koko ajan kierrellen ja etsien tilaisuutta päästä käsiksi Icon suojattiin.
Vaikka nämä elokuvamaiset toimintakohtaukset ovat adrenaliinia nostattavia, ne ovat kuitenkin melko helppoja ja niitä on harvoin. Suurimman osan ajasta Ico ja Yorda saavat olla kahden, jolloin on aikaa miettiä ratkaisua seuraavaan ongelmaan. Tällöin pelin valtaa rento ja rauhallinen tempo, joka tuntuisi suorastaan autuaalta meditaatiolta, ellei varjojen uhka kummittelisi alituiseen taustalla. Pelin onnistuneesta tunnelmasta kertoo myös se, että varjojen jatkuvan läsnäolon voi todellakin tuntea luissaan, vaikka niitä ei näkyisi missään. Pelaajalla on jatkuvasti tunne, että häntä ja Yordaa tarkkaillaan.
Iso on kaunista
Hätkähdyttävin piirre Icossa on hahmojen todella onnistunut animointi. Kun sankari ensimmäisen kerran tarttui tyttöä kädestä ja lähti johdattamaan tätä kaikuvien käytävien halki, leukani loksahti auki. Molemmat liikkuvat niin aidon näköisesti, että tajusin hyvin nopeasti kuinka tönköiltä lähes kaikkien muiden pelien liike näyttääkään tähän verrattuna. Hellyttävän Yordan luottamuksen Icoa kohtaan voi nähdä tämän jokaisesta liikkeestä ja eleestä. Sankarikaksikko näyttää niin liikuttavan elävältä, että heidän henkensä alkaa tosiaan tuntumaan tärkeältä. Vaikka parivaljakko ei osaakaan kommunikoida keskenään puhumalla, heidän väliset tunteensa tulevat liikkeen avulla esille paremmin kuin ne tulisivat tuhannella sanalla, ja se jos jokin antaa syyn nostaa hattua pelin tekijöille.
Toinen hatunnoston arvoinen ominaisuus on linnan häikäisevä ja mahtipontinen arkkitehtuuri. Ympäristöt ovat kauniita, kiinnostavia ja ennen kaikkea valtavan suuria, ja sankarit näyttävätkin linnaan verrattuna mitättömän pieniltä ja orvoilta. Linna on kuvattu niin hyvin, että se alkaa pitemmän päälle vaikuttaa omalta persoonaltaan, eli voimakkaalta pahikselta, jota vastaan heikot sankarit käyvät epätoivoista taisteluaan. Jos pelaajalta löytyy vähänkin eläytymiskykyä, hänelle tulee oikeasti sellainen tunne, että hän on vankina äärimmäisen vihamielisessä ympäristössä, josta on lähes mahdotonta paeta. Se on miellyttävä tunne.
Pelissä on osattu käyttää hyvin hyödyksi valoa, varjoja, savua sekä sumua, eli ominaisuuksia, jotka ovat kautta aikojen olleet hyväksi havaittuja tunnelman lisääjiä. Himmeistä ikkunoista siivilöityvät auringonsäteet valaisevat suuria pölyisiä saleja, viemärit hönkivät haihtuvia usvapilviä ja soihtua kantava Ico heittää seinälle vääristyneen varjon itsestään. Aluksi kuvittelin, että suuret määrät sumua on luotu keventämään PS2:n laskentataakkaa, kunnes pelin loppupuolella alunperin usvan peitossa olleet maisemat heitetäänkin pelaajan silmille kaikessa kokonaisuudessaan, ilman että ruudunpäivitys laskee yhtään. Peli tuntuu muutenkin kaunistuvan loppua kohden entisestään, ja aivan viime metreillä eteen avautuva ukkosmyrskyn keskellä kohoava vuoristo sai minut oivaltamaan, että konsolillamme on vielä paljon näytettävää maailmalle.
Pelin äänimaailma ei jää visuaalisesta puolesta jälkeen. Musiikkia on käytetty todella säästeliäästi, ja pääasiassa pelaaja kuulee vain omat askeleensa ja tunnelmalliset taustaäänet, kuten veden solinan, tuulen hiljaisen huminan avonaisista ikkunaluukuista tai pelottavan ukkosen jyrinän. Niissä harvoissa kohdissa (lähinnä aivan pelin lopussa) kun musiikkia kuulee, se sopii täydellisesti tunnelmaan kaikessa aavemaisessa kauneudessaan. Erityisesti pelin lopputekstejä säestävä hempeä laulu riipaisi sydäntäni pahemman kerran.
Mestariteos
Peli on teknisesti huippuluokkaa kaikin puolin. Silloin harvoin kun pelissä on lataustaukoja, ne kestävät tarkalleen kaksi sekuntia. Ja koska pelin aikana voi usein nähdä avarana levittäytyviä maisemia, jotka ovat oikeasti vierailtavia paikkoja pelkkien kulissien sijaan, peli antaa itsestään kuvan vapaana ja todentuntuisena maailmana.
Jos Icosta olisi väkisin keksittävä jotain huonoa sanottavaa, se olisi varmaankin pelin lyhyys. Itselläni kului aikaa ensimmäiseen läpäisykertaan vain kymmenisen tuntia, toisella kerralla tunteja kului neljä. Tämä kertoo siitä, kuinka suuri osa ajasta kuluu pelkkään miettimiseen, ei niinkään toimintaan ja etenemiseen. Mutta koska peli on niin mukaansatempaava ja kaikin puolin onnistunut, se suorastaan vaatii vierailemaan uudestaan Icon kiinnostavassa maailmassa. Tämä seikka tosin riippuu täysin pelaajan mieltymyksistä. Mikäli käsinkosketeltava tunnelma ja satumainen tarina viehättävät, palaat todennäköisesti pelin pariin lukemattomia kertoja. Jos taas et ole kiinnostunut muusta kuin haastavasta pelikokemuksesta, Ico on puhtaasti kertakäyttökamaa. Minä itse koin tämän pelin pikemminkin elämysmatkana kuin perinteisenä videopelinä, ja tulen pelaamaan sen läpi varmasti vielä monen monta kertaa, aivan kuten tapaan lukea hyvät kirjat toistamiseen, sekä katsoa hyvät elokuvat useammin kuin kerran. Pelin PAL-versioon on lisätty muutamia parannuksia sekä mukavia lisäominaisuuksia, jotka aukeavat vasta toisen läpäisykerran aikana. Peliin on piilotettu jopa eräänlainen mahdollisuus kaksinpeliin. Mutta nämä lisäominaisuudet eivät oikeastaan vaikuta siihen, jaksaako peliä hakata useampaan kertaan, sillä elämyksestä joko pitää tai ei pidä, ja se on ainoa asia mikä merkitsee.
Mitä tulee pelin korkeaan arvosanaan, se on pitkällisen harkinnan tulos, ja kuvaa pääasiassa tämän tekeleen arvoa elämyksenä, ei pelinä. Ico tarjoaa selkeästi parhaimman tripin toiseen maailmaan mitä olen koskaan saanut nauttia videopelissä, mutta lyhyys miltei laski arvosanan yhdeksikön puolelle. Mikäli tarina ja tunnelma eivät ole merkityksellisiä seikkoja ostopäätöstä tehdessä, kannattaa arvosanaa laskea mielessään yhdellä pisteellä. Mutta mikäli sinua kiinnostaa nähdä kuinka lähelle puhdasta taideteosta videopeleissä onkaan mahdollista päästä, Ico on takuulla jokaisen pisteensä arvoinen.
Ico
24.3.2002, XShava
Wow
En kuullut Icosta etukäteen kovinkaan paljoa hypetystä. Päällimmäiseksi muistiin jäi Pleikkari2-lehdessä ollut kirjoitus pelistä ja sekin lähinnä sen takia, että designed ja Grand Alf sitä innolla lukivat viime vuoden marraskuussa Game Wordistä saamastaan näytenumerosta. Vaikka osasin osittain odottaa mitä peli toisi tullessaan, niin en kuitenkaan arvannut pelin kykenevän tuomaan tällaista nautintoa ja tunnelmaa olohuoneeseeni.
Heti pelin alussa pelaaja huomaa Icon joutuneen suureen ja aavemaiseen linnaan. Musiikkia pelissä ei esiinny paljoakaan, vaan linnan aavemainen tunnelma luodaan äänitehosteiden avulla. Askeleet kaikuvat, tuuli humisee, tuli rätisee, sade ropisee, ukkonen paukkuu, linnut visertävät jne. Kun todentuntuisiin ääniin vielä lisätään upea grafiikka, saadaan uunista ulos aisteja hellivä kokonaisuus. Linna on todella yksityiskohtaisesti rakennettu ja tekijät ovat vanginneet peliinsä aidosti aavemaisen tunnelman.
Myös pelin hahmot ovat upeita ilmestyksiä, jotka viestittävät pelaajalle luonteensa ulkonäöllään ja käyttäytymisellään. Varsinkin Yorda saa olemuksellaan pelaajan säälin puolelleen, eikä tytön perässä raahaaminen enää alun jälkeen tunnu vastenmieliseltä. Varsinkin kun alussa jättää Yordan yksin seisoskelemaan lähtiessä Icolla tutkimaan paikkoja ja linnan todelliset asukkaat alkavat ilmestyä yrittämään viedä Yorda mukaansa, niin siinä vaiheessa tulee kyllä pelaajalle kiire ja se jää viimeiseksi kerraksi, kun avuton tyttö jätetään yksin.
Pieniä puutteita
Vaikka kaikki näyttää ja tuntuu hienolta, pitää kuitenkin hieman purnata, sillä tummuuden ja kirkkauden käytössä esiintyy pientä ongelmaa. Paikoitellen sisällä liikuttaessa on hieman liian pimeää. Vaikka ärsyttävä pimeys linnan käytävillä meneekin vielä täydestä läpi, ulkona esiintyvä kellertävyys häiritsee. Se vielä toimii, kun silmiä häikäisee Icon katsoessa suoraan aurinkoon, mutta ulkona liikuttaessa liiallinen valoisuus häiritsee usein. Toki asetuksia vääntämällä valoisuutta pystyy onneksi säätämään silmälle sopivammaksi, mutta silti tällä ei päästä aivan oikeaan tunnelmaan kaikissa paikoissa.
Toinen pienen purnauksen aihe on kamera. Pelissä pystyy katselemaan ympäristöä oikean tatin avustuksella, jolloin kuva Icosta siirtyy liikuttamaasi suuntaan. Kamerakulma palautuu takaisin kun ote tatista irrotetaan. Tämä toimiikin yleensä upeasti ja on erittäin käyttökelpoinen monessa kohdassa. Ainoa häiritsevä puoli on kameran liikkeen rajallisuus. Kuvaa ei saa käännettyä täyttä ympyrää, joten välillä ei näe sinne minne haluaa. Silloin tällöin joutuu Icolle varta vasten etsimään sellaisen katselupaikan, että katsominen haluttuun suuntaan onnistuu. Muuten pelissä tai kontrolleissa ei ollut ongelmia, vaikka allekirjoittanut putoilikin rotkoihin silloin tällöin - lähinnä kuitenkin ihaillakseni maisemia Icon pudotessa.
Ongelmia ja ahaa-elämyksiä
Peli on luonteeltaan seikkailu, joka sisältää mukavasti päänvaivaa. Suurin osa ajasta kuluukin puzzlejen selvittämiseen, jotta päästään etenemään. Näitä puzzleja löytyykin mukavasti ja niissä joutuu tosissaan miettimään ratkaisua, joka on kuitenkin aina looginen. Välillä vastaan tuli vaikeitakin kohtia: kerran jouduin pyörimään paikallani yli kaksi tuntia etsien ratkaisua näillä luojan suomilla älyn lahjoilla. Kuitenkaan nuo pari tuntia eivät menneet hukkaan, vaan löysin salaoven, jota en olisi ilman jumiutumista löytänyt. Jumituksen syynäkin oli vain pieni ajoitusongelma ja usko omaan itseensä. Vaikka tuon kerran jumissa oloon menikin paljon aikaa ja monessa muussakin kohdassa sai välillä miettiä ja kokeilla yrityksen ja erehdyksen kautta miten edetä, nämä kohdat eivät kuitenkaan missään vaiheessa alkaneet ärsyttämään eikä turhautumisen tunnetta tullut.
Pelin loppupuolella aloin vihdoin hahmottamaan kuinka suuresta peliympäristöstä on kyse. Kun ympärilleen katselee, aikaisemmin vieraillut paikat siintävät kaukaisuudessa pieninä alueina. Mittasuhteet ovat loistavia ja ei voi muuta kuin hämmästellä, että tuo valtava torni, jossa olin hetki sitten, on nyt tuo pikkuinen torni, joka siintää tuolla kaukana. Ympärillä näkyvät maisemat kuuluvat siis peliin , eivätkä ole luotu taustalle muuten vaan näön vuoksi.
Toimiva paketti
Peliin on osattu vangita upea tunnelma ja päähenkilöiden suhde on saatu toimimaan hienosti. Tämä tunne välittyy oivasti myös pelaajalle. Toisaalta peli on omalaatuinen ja sen takia ei välttämättä kolahda yhtä lujaa kaikille ihmisille, jos nyt ollenkaan. Itse pidin pelistä huomattavasti, ja varsinkin juonen ja tapahtumien kannalta peli yllätti erittäin positiivisesti. Koska peli koskettaa pelaajaa ja jättää ajatuksia pyörimään, on se saavuttanut jotakin mitä suurin osa peleistä ei saa aikaiseksi. Mikäli epäilet että pidät tämän tyyppisistä peleistä, niin voin suositella pelin ostamista rehellisin ja puhtain mielin. Mielestäni muutama pikkuinen puute ja pelin lyhyys verottivat kokonaistulosta, mutta siitä huolimatta kyseessä on todellinen mestariteos. " XShava, pisteet 9½ ".
