Ei mitään uutta auringon alla
State of Emergencya on mainostettu lausein, joissa Grand Theft Auto 3:n nimi on näkynyt useaan otteeseen. Eikä syyttä, sillä kyllähän tämän rötöseepoksen perintö näkyy Rockstar Gamesin uusimmassa julkaisussa. Samojen tekijöiden käsistä State of Emergency ei kuitenkaan ole, vaan Skotlantiin sijoittuneen DMA Designin sijasta koodia on palkattu vääntämään samasta kuningaskunnasta kotoisin oleva VIS Entertainment. Vaikka ryhmän historiasta ei merkkiteoksia löydykään, on State of Emergency esimerkillistä laatua pelimoottorinsa osalta. Uudistavasta otteesta ei kehittäjäpuolta sen sijaan voi kiittää.
Valikot ovat tyylitöntä jälkeä ja latausajat ovat pitkät, mutta onneksi vain hyvin pieni osa ajasta kuluu valikkoja selaillessa. Juonen voi ohittaa valitsemalla kahdesta tarjolla olevasta pelitilasta Chaoksen, jossa pistetään ikkunoita hajalle ja nirhataan vihulaisia pisteiden toivossa. Revolution -moodi sen sijaan kiertää neljä kenttää yksittäisten tehtävien tahdittamana. Valinnanvaraa hommien suhteen ei juuri ole kun työskennellään anarkistisen vapausliikkeen nimiin, vaan usein yhden pelialueen puhdistamiseen tarvittavat kymmenet tehtävät alkavat tuntua tylsältä puurtamiselta. State of Emergencyn aloituspisteenä toimii ostoskeskus, joka jääkin pelin mielenkiintoisimmaksi ympäristöksi, vaikka matka jatkuu kaupungin synkempien kulmien kautta aina yhtiön päämajaan. Taustatarina on varsinaista tervaa nieltäväksi. State of Emergencyssa demokratia on vain epäonnistunut kokeilu menneisyydestä ja vallankahvaan on tarttunut suuryhtiö, mikä kääntää markkinatalouden lisäksi arkielämänkin päälaelleen. Katuja ja kauppakeskuksia koristavat monumentit pullistelevat neuvostoajan romantiikkaa eikä yhtiön tähtitunnus jätä mitään epäselväksi. Yhteiskunnallista sanomaa vai lapsellinen tekosyy toiminnalle, se jää jokaisen itse pääteltäväksi.
Ajatus vapaudesta on saanut ihmiset sukupuoleen ja ammattikuntaan katsomatta tarttumaan aseisiin. Ja kun on kyse yhteisestä asiasta, ei väkivaltaa käy kaihtaminen, vaan rappeutunutta järjestysvaltaa pannaan poikki ja pinoon toden teolla. Pelaaja tekee tuttavuutta niin alamaailmasta päivänvaloon kaivautuneen Bullin kuin kansikuvassa koreilevan Spankynkin kanssa. Jälkimmäinen vaikuttaa lähinnä rankemman asteen musiikkivideon kuvauksista karanneelta, mutta kahleet käsissään heiluva Bull tekee varmasti vaikutuksen kävellessään bulevardilla vastaan. Eläytymistä State of Emergencyn vaihtoehtoiseen todellisuuteen helpottaa nörttiydestään luopunut katujen kauhu Phreak. Vaan onpa pari kunniallistakin kansalaista hypännyt uraelämän pyörteistä anarkian taikamaailmaan: Libran pettävän kauniin ulkokuoren alla on konttorihommiin leipääntynyt nainen eikä MacNeil jätä väliin tilaisuutta läksyttää entisiä kollegojaan yhtiön poliisivoimissa. Hahmojen erot jäävät mielikuvituksen varaan, sillä Spanky, jolta kokoa löytyy, pötkii pakosalle siinä missä muutkin eikä Libra jää alakynteen isommassakaan kahakassa, vaikka kokoetu on vastapuolella.
Rajansa kaikella
Rajoitusten puute lienee parhaimmillaan State of Emergencyn tyylisen pelin valttikortti. Jos peliä ajattelee puhtaasti Grand Theft Autona, joskin pienemmässä mittakaavassa, on pettymys lähellä. Ensimmäisestä yrityksestä lähtien ympäristö tarjoaa rasittavia esteitä vapaamuotoiselle melskeelle. Koska väestö pitää itsensä kiireisenä kuskaamalla kaupoista irtoavia tuotteita, niin monen myymälän sisäänkäynnin kohdalla syntyy ruuhkaa. Pelaaja sen sijaan jätetään kylmästi leikistä pois. Ruokakaupan laittaminen uuteen uskoon on hykerryttävä ajatus, mutta riehuminen pitää jättää ulkotiloihin. Pelattavuus ei muutenkaan taivu aivan oman mielen mukaan, sillä rojahtaminen alemmalla tasanteella norkoilevan poliisin niskaan täytyy unohtaa. Myös rullaportaiden väärinkäyttö on syytä unohtaa ja kun vastaan tulevat väärään suuntaan vievät raput, on syytä etsiä uusi kulkureitti. Muutenkin ympäristöstä puuttuu vuorovaikutteisuuden tuntu ja peli keskittyykin enemmän virkavallan ja kilpailevien jengien kanssa kahinoimiseen. Pelihahmon juoksuttaminen toimii sujuvasti, vaikka kamera pyöriikin selän takaa haluamaansa suuntaan. Oikealla tatilla kuvakulmaa voi itse käännellä.
Puhutuin aspekti State of Emergencystä käydyssä keskustelussa on sen grafiikka. Missään vaiheessa se ei kylläkään pääse häikäisemään ja tiukimmissa kamera-ajoissa saattaa kuva nytkähtääkin. Pääasiassa peli pyörii erittäin sulavasti, mutta muuten näkymät jättävät toivomisen varaa: hahmot ovat yksinkertaisia ja muistuttavat toisiaan, eivätkä ympäröivät rakennuksetkaan edusta kokeellisempaa arkkitehtuuria. Olkoonkin, että ruudun täyttää varsin näyttävän kokoinen lauma panikoivaa väkeä, ei tekoälyssä todellakaan ole hurraamista, sillä kansalaiset säntäilevät päättöminä ympäriinsä kangistuen kauhusta vasta pelaajan avatessa tulen. Vaikka oikea terrorityön kohde on yhteiskuntaa hallitsevan suuryhtiön kapiset koirat, ei siviiliuhreilta vältytä. Tähtääminen on ulkopuolisesta kuvakulmasta johtuen jokseenkin hataralla pohjalla ja harhaluodit kaatavat ihmisiä kuin puimakone viljaa. State of Emergencyn väkivalta on aivan häkellyttävää, sillä viimeistään kun huomaa kolkkaavansa poliisin tämän teurastetulta virkaveljeltä revityllä jalalla, ei peliä uskalla herkemmille näyttää. Ihmiset ja ympäristö ovat värikästä katsottavaa, mutta niin on verikin mitä punaisinta.
Tällaista tänään
Rockstar Gamesin puuhista on yllätyksellisyys kaukana, sillä State of Emergency on jälleen yksi Grand Theft Auto -sarjan jalanjälkiä tarpova teos. Naurettava tarina ja toisaalta pelin alaikäisiltä kieltävä ikäraja supistavat otollisen kohderyhmän kovin pieneksi. Vaan eihän pelimaailma tunnu myyntitilastojen valossa saavan järjettömistä mätkinnöistä tarpeekseen. State of Emergency on kieltämättä hauskaa toimintaa, mutta kovinkaan pitkälle sen siivet eivät kanna, ideat kun loppuvat jo lyhyen tutustumisen aikana. Suuriin odotuksiin nähden State of Emergency ei ole kummoinenkaan ja vaikka ylistävät ennakkoraportit onnistuisikin unohtamaan, jäljelle jää enintään mukavaa viihdettä päiväksi tai pariksi.
