Spyro-fanaatikko ollessani ei liene yllätys, että olin innoissani kuullessani GBA:lle ilmestyvästä Spyro the Dragon: Season of Ice:sta. Aiemmat Spyrot on tultu pelattua läpi useaan kertaan, eikä kyllästymisestä ole merkkiäkään. Ja eipä tämäkään yksilö huonolta vaikuta. Vanha tunnelma on saatu nyt kannettavaan muotoon ja Spyro on edelleen Spyro, alustan vaihtumisesta huolimatta.
Pelin tekijänä on toiminut Digital Eclipse, jolla on kokemusta GBA:n tasoloikista jo aiemminkin, heidän tehtyään PSX-konvertointi, Rayman Advance. Nyt on vain tyyli hieman muuttunut, mutta rimaa on kaikkea muuta kuin laskettu.
Tällä kertaa Spyron pitää vapauttaa keijukaisystävänsä, jotka ovat vangittuina jään sisään, pahan Grendorin toimesta. Matkan varrella pitää myös auttaa ties minkä näköistä hemmoa, tavalla tai toisella. Joskus pitää tuhota kentästä jokainen vihollinen, joskus vapauttaa palveluksen pyytäjän kaverit ja joskus sytyttää majakan valoja. Heiltä saa aina vastalahjaksi yhden jäässä olevan keijun, jonka hallussapidolle heillä on aina hyvä selitys. Tosin suurimman osan keijuista kuitenkin löytää lojumasta ympäri kenttiä. Tarkoitus olisi myös kerätä timantteja eri puolilta ratoja, joilla voit maksaa rahan-ahneelle Moneybagsille summan, jolla pääset pelaamaan Sparxin minipeliä.
Pelin kamera on Tony Hawk-maisessa yläviistoasennossa, jonka tarkoitus on luoda kolmiulotteinen vaikutelma. Ohjaus on kahdeksansuuntainen ja helposti omaksuttavissa. A:sta hypätään ja ilmassa uudestaan A:ta painamalla Spyro liitää. B:stä syljetään tulta ja R:stä juostaan. Myös ympärille näkemistä on yritetty helpottaa laittamalla L-nappiin toiminto, jolla näkee pienen matkan päähän joka sivulle. Silloin tällöin ohjauksen ja kameran vuorovaikutuksessa on kuitenkin aukkoja; korkeuseroja on nimittäin vaikea havaita. Ja kun yrität lentää kaukaiselle tasannolle, on ikävää huomata vasta viimeisillä sekunneilla lentävänsä liian matalalla, ja tippua siitä suoraan tyhjyyteen. Periaatteessa ainut keino nähdä korkeuserot, on Spyron oma varjo. Tähän onneksi tottuu lähes vaivattomasti.
Grafiikka on Rayman Advancen tavoin hyvin värikästä ja piristävää. Mihin ikinä menetkin, ikinä ei ole synkkiä alueita. Silloin tällöin graafisia bugeja tosin löytyy, mutta ei pahan luokan. Kuvakulma saattaa vaikuttaa myös oudolta, koska se on hyvin lähellä. Tämä tosiaan esim. eliminoi lähes kokonaan juoksunapin käyttämisen, koska vastaantulevasta ei tiedä mitään, kun karttaakaan ei ole. Mutta muutoin visuaalinen ilme on loistava. Sama koskee myös äänimaailmaa - musiikit ovat säilyttäneet Spyromaisen laatulinjansa ja ovat siis vaihtelevuudesta huolimatta aina yhtä iloisia ja energisiä. Ääniefektitkin ovat positiivisia, aina kun niitä vain kohdalle osuu. Niitä on vain hyvin vähän ja musiikki tuntuu vievän koko äänimaailman.
Pelissä on paristotallennus, mutta vain yhdelle tallennukselle. Niitä olisi ollut hyvä olla enemmänkin, kuten useimmissa peleissä. Nyt peliä ei raaski lainata kaverille tai antaa siskon pelata, koska oma tallennus häviäisi sen sileän tien.
Pelattavaa Spyrossa on kiitettävästi. Ratoja on useita kymmeniä ja ne ovat pitkiä. Menee hyvin pitkään per rata kerätä kaikki keijut ja timantit. Luultavasti pelaat peliä vielä viikkojenkin jälkeen ostosta. Ja vaikka kaikki pelattava olisikin jo suoritettu, Spyrossa on uudelleenpeluuarvoa.
Pelistä löytyy myös pari ns. minipeliä. Yhdessä menet Sparxilla (Spyron sudenkorento -kaverilla) ylhäältä kuvatuissa maailmoissa keräten timantteja ja ampumalla vihulaisia. Lopulta kun olet tappanut päävihollisen, saat pelastettua yhden keijun, joka avaa taas portin normaalimaailmaan. Ei mikään erikoinen minipeli, mutta hauska joka tapauksessa. Toiseksi minipeliksi voisi kutsua lentoratoja. Niissä lennetään Spyrolla kamera hänen takanaan renkaiden läpi, ammutaan vihollisia ja kerätään timantteja. Ihan mielenkiintoinen tämäkin.
Spyron voi todeta hyvällä omatunnolla yhdeksi GBA:n tämän hetken parhaimmista tasohyppelypeleistä, eikä toivomisen varaan jää paljoa. Kameraa olisi ehkä voitu siirtää vähän kauemmaksi, tai lisätä peliin kartta - myös useampi tallennuspaikka olisi ollut poikaa. Mutta nämä ovat vain pikkupuutteita. Spyro on siis edelleen Spyro, eikä varmasti petä fanejaan. Voin suositella Spyro the Dragon: Season of Iceä kaikille tasohyppelyiden ystäville, eritoten kaltaisilleni Spyro-faneille. Vaikka peli ei olekaan pakko-ostos -tavaraa, en silti näe yhtään hyvää syytä miksi tasohyppelypelien ystävän ei pitäisi omistaa tätä. Pelattavaa riittää pitkäksi aikaa, eikä laadusta ole tingitty.
