Street Fighter -sarja kuuluu siihen harvojen ja valikoitujen arcade-pelien kuppikuntaan, joiden julkaisu on aikanaan ollut merkittävä aallonharja pelikulttuurin vuorovesien suunnanmuutoksissa. 2D-taistelupelien aikakauden esiinmarssina (ainakin täällä päin maailmaa) toiminut Street Fighter 2 synnytti sittemmin jo hiljakseen tyyntyneen alakulttuurin, jonka rippeet jaksavat edelleen intoilla sivulta kuvatuista, kaksiulotteisista mätkintäpeleistä, joissa etusijalla ovat tarkkuutta vaativat komboliikkeet ja hermoja syövä vauhti.
Suuri on kaunista
Jo pelin valikoissa kahlaaminen venyttää leukaperiä - pelimoodeja on tarjolla huikea määrä ja pelattavia hahmoja lähes neljäkymmentä. Ikään kuin jättimäisessä hahmovalikoimassa ei olisi jo tarpeeksi, taistelijoille valitaan myös taistelutyyli kolmesta vaihtoehdosta ennen ottelua. Taistelutyylit, tuttavallisemmin ismit, eivät muuta pelin luonnetta suuresti, mutta helpottavat omille sormille sopivimman liikekartoituksen löytämistä. Ottelua edeltävässä valikossa päätetään myös, onko ottelun vauhti nopea vai sikanopea.
Pelimuodot ovat suurimmaksi osaksi tuttuja, vaihtoehtoja löytyy aina perinteisestä arcade-mätöstä survivaliin ja joukkotappeluihin kahdella yhtä vastaan. World Tour vie pelaajaa ympäri maita ja mantuja nyrkit pystyssä, hahmon kykyjen noustessa otteluvoittojen myötä kuin roolipelissä ikään. Yllättävän kätevänä kuriositeettina tarjolla on myös Final Battle -pelimuoto, jossa pääsee ottamaan arkkipahis Bisonista mittaa välittömästi, jos haluaa nopeasti ihmettelemään hahmojen loppudemoja. Kaveri ei kuitenkaan ole mikään helppo nakki edes vaikeustasoa tiputtamalla, joten ihan tuosta noin vain ei hahmojen kronikoita pääse vaklaamaan.
Sormet solmussa
Kuten PSP:lle julkaistuissa taistelupeleissä tähänkin asti, merkittävin kompastuskivi pelattavuuden saralla johtuu laitteesta itsestään. PSP:n laiskasti reagoiva ristiohjain vaikeuttaa sorminäppäryyttä vaativissa komboissa ja liikesarjoissa onnistumista, eikä analogitatti ole koskaan paras vaihtoehto tappelupeleihin. Heitot ja erikoisliikkeet jäävät usein vain yrityksiksi, sillä ainakin allekirjoittaneen nakkisormilla tarkka ohjaus on PSP:llä usein kuin omenalla kalastamista. Eihän se pelin syytä ole, mutta Street Fighter 3 Alpha MAX on niin hirvittävän vauhdikasta ja tarkkaa ajoitusta vaativa kokonaisuus, että kömpelyydestä kärsivä ohjaus jaksaa pilata pelisessioita jatkuvasti.
Presentaatio on juuri niin korkeatasoista kuin voisi toivoa. Värikylläinen ja sarjakuvamainen grafiikka on pikkunättiä ja sulavaa, karikatyyrimäisen puiseva animaatio tuttua Street Fighteria ja taustalla pommittava musiikki kuin suoraan edesmenneiden pelihallien utuisista kolkista. Myötähäpeää aiheuttavan yli-innokas ääninäyttely on sekin nyrkillinen nostalgiaa. 3D-grafiikan poispilaamat pelaajat saattavat vierastaa Street Fighterin kaksiulotteista ulkoasua ja tuomita pelin vanhanaikaiseksi, mutta rumaksi peliä ei millään muotoa voi haukkua, retrohenkiset lasit nenällä tai ilman. Teknisesti peli on laatutyötä aasta ööhön.
Street Fighter Alpha MAX on kaikin puolin suurin, monipuolisin ja viimeistellyin 2D-taistelupeli PSP:llä. Se ei toki ole paljon sanottu, sillä alustalla ei monia saman alan yrittäjiä ole nähty. Street Fighter eroaa kolmiulotteisista velipuolistaan yhtä paljon pelattavuuden kuin ulkoisten avujen saralla, joten esimerkiksi Tekkenin tyylisestä modernimmasta turpasaunasta diggailu on kaikkea muuta kuin tae sille, että Street Fighter 3 Alpha MAX kolahtaa. Jos kontrolliongelmien kanssa kykenee elämään ja sydämessä riittää vielä sykettä kaksiulotteisille taistelupeleille, parempaa vaihtoehtoa ei markkinoilta löydy.
