Super Mario 64 DS

Legenda on palannut

Eräs Nintendo 64:n julkaisupeleistä, Super Mario 64, oli rohkea yritys siirtää aiemmin sivuttain rullannut Mario-sarja kolmanteen ulottuvuuteen. Mikä parasta, yritys onnistui täysin. Pelaajat ympäri maailmaa hämmästelivät tuotoksen sekä teknisiä että pelattavuudellisia ansioita, joiden lopputulos oli mieletön hitti. Tällä kertaa Nintendo ei poikkea jo kerran hyväksi havaitulta polulta, vaan vajaan kymmenen vuoden takainen Mario 64 kokee jo toisen konsolijulkaisun, mutta tällä kertaa taskukoossa.

Alkuperäinen Mario 64 oli varsin mielenkiintoinen tapaus. Se toimi näppäränä porttihuumeena N64:n hankintaan, ja on siitä asti kantanut maailman parhaan tasoloikkapelin kruunua allekirjoittaneen silmissä. Eikä se olekaan meikäläiselle ainoastaan todella loistava peli, vaan pelihistorian maamerkki, johon kaikkia nykyisiä ja tulevia pelejä tulee verrata. Taustatarina ei kuitenkaan ole vuosikymmenessä suuremmin kehittynyt: prinsessa Peach kutsuu Marion, Luigin ja Warion linnaan herkuttelemaan leipomallaan kakulla. Koska kolmikko ei palaakaan reissulta, alkaa vihreä dino Yoshi haistaa hommassa palaneen käryä ja lähtee tutkimaan asiaa. Sittemmin selviää, että Marion arkkivihollinen Bowser on napannut linnaa suojelevat voimatähdet ja vanginnut prinsessan kaveruksineen linnan maalauksiin. Yoshin tehtäväksi jääkin vapauttaa ystävänsä, joiden avulla voimatähdet tulee palauttaa.

Eri puolilla linnaa sijaitsevat taulut toimivat portteina pelin viiteentoista kenttään, joiden taustoilla nähdään jo tasohyppelyperinteeksi muodostuneita tuli-, jää- sekä hiekkamaailmoja, vihreitä niittyjä toki unohtamatta. Välillä loikitaan jopa kaappikellon koneistossa tai kummituslinnassa. Vaikka pelikasetin fyysinen koko on tällä kertaa vain murto-osa siitä mitä se aiemmin oli, on pelimaailmaa hieman laajennettu. Kolmen pelattavan lisähahmon ohella linnaan on ilmestynyt pienehköjä, täysin uusia alueita, ja jokainen kenttä on saanut ylimääräisen tähden. Kaikkiaan kerättävien tähtien lukumäärää on nostettu 120:sta 150:een. Suurin pelillinen uudistus on hahmokatraan kasvattaminen: jokaisella tyypillä kun on ominaisuutensa, joita on hyödynnettävä jotta kaikki toistasataa tähteä saisi kerättyä. Tasosuunnittelu oli jo viime vuosikymmenellä onnistunutta, eivätkä pienet uudistukset pilaa kokonaisuutta. Pintaa syvemmällä ei kuitenkaan ole tapahtunut suuria muutoksia: uudistukset ovatkin lähinnä kuorrutusta kakun päällä.

Tasoloikkakeisarin uudet vaatteet

Uudet hahmot pois lukien selkein ero Nintendo 64:n versioon on päivitetty ulkoasu. Alueiden tekstuureja on uusittu, ja hahmot ovat saaneet piristävän ja uuden ilmeen saatuaan ympärilleen huomattavasti enemmän polygoneja. Ruudulla on myös koko ajan näkyvissä kartta, josta alun ennakkoluuloista huolimatta on yllättävän paljon hyötyä.

Muutoksista huolimatta peli näyttää ja tuntuu kuta kuinkin samalta kuin 90-luvulla. Tuntuman suurin ero onkin analogitikun puute. DS:llä peliä voidaan pelata joko digitaaliohjaimella tai käyttämällä kosketusnäyttöä muka-analogina. Näyttöä koskettaessa ruudulle ilmestyy analogitikun liikerataa vastaava kiekko. Kosketuksen vetäminen kauemmaksi kiekon keskustasta vastaa analogitikun tuuppaamista johonkin suuntaan. Ongelmia aiheutuu kuitenkin fyysisten rajoittimien puutteesta, mistä johtuen peukalo lipeää helposti analogialueen rajojen yli. Tällöin liikutusalue hiihtelee kosketuskohdan mukana vetäen ohjauksen hetkeksi täysin sekaisin, mikä saattaa aiheuttaa kohtalokkaita tilanteita pelihahmoille. Valeanalogiohjaus vaatii melkoista totuttelua, mutta noin viikon aktiivisen pelailun jälkeen sitä voi käyttää jo lähes yhtä tarkasti kuin N64:n analogitikkua. Aivan yhtä täsmälliseen tarkkuuteen ei kuitenkaan päästä. Pelkillä näppäimillä tapahtuva ohjaus on toki myös aivan toimiva ratkaisu, mutta kosketusnäytön soveltamisesta analogitikun korvikkeena on nostettava hattua Nintendolle.

Prinsessan pelastuksen taustalla soivat samat legendaariset biisit kuin ennenkin, mikä on vain mielettömän hyvä asia. Täydellistä ääniraitaa olisikin ollut turha muutella pelkän muuttelun ilosta. Äänimaailmaa täydentävät erilaiset efektit ja hahmojen muutamat huudahdukset, jotka ovat selkeitä ja kirkkaita. Jollakin tavalla äänimaailma on saatu kuulostamaan toimivan kolmiulotteiselta: hämmästys oli suuri, kun ensimmäistä kertaa kuulin – ilman kuulokkeita – mistä suunnasta vihollinen hyökkää.

Vanhaa ja vähän uutta kauraa

Vanhan N64-pelin uudelleenlämmittelyn lisäksi kasetilta löytyy 36 Mario-aiheista kosketusnäytöllä pelattavaa minipeliä, jotka ovat addiktiivisia kuin Pantteri-makeiset ja viihdyttäviä kuin mikä tahansa puzzlepeli, joka venyttää unirytmin pikkutunneille saakka. "Vielä yksi yritys" pääseekin erittäin todennäköisesti suusta minipelejä pelaillessa. Pikkupeleissä on joitain varsin mielenkiintoisia ideoita, kuten taivaalta laskuvarjoilevien pommien tiputtelu jättimäisellä virtuaaliritsalla, hahmon etsiminen sankan väkijoukon keskeltä tai mielenkiintoinen äänimuistipeli, jossa myös ääninäytteen voimakkuudella ja suunnalla on merkitystä. Ja jos muu ei maistu, voidaan mennä pyörittelemään rulettia Luigin kasinolla – virtuaalikolikot panoksena tottakai. Mukana on myös neljän pelaajan tähdenmetsästys-moninpeli, joka oli ainakin kahdella pelaajalla tappavan tylsää. Tuskinpa meno kovin kummoisemmin muuttuisi pelaajamäärän kasvaessakaan.

Super Mario 64 on DS:n Eurojulkaisun vahvimpia nimikkeitä, mutta alkuperäisversion läpi kolunneille se ei tarjoa juurikaan yllätyksiä. Mukaan heitetyt minipelit ovat kuitenkin hauska ja kekseliäs lisä, joka varmistaa, ettei suuhun jää pahaa kierrätyksen makua. Jos Super Mario 64 jäi kokematta, koe se nyt taskumuodossa. Ja vaikka alkuperäisversio olisikin jo entuudestaan tuttu, kannattaa pelin hankintaa kuitenkin harkita, sillä kyseessä on edelleen maailman paras tasoloikkapeli.