Vähän Miyazakia ja paljon belgialaista sarjakuvaa
Nevan vaikutteet ovat selkeästi nähtävissä, eikä tämä välttämättä ole pahasta. Visuaalinen ilme on kuin sekoitus Hayao Miyazakin elokuvia ja belgialaisen sarjakuvan mestariteoksia, kuten Kaspar Keskiyö. Huikeasti suunniteltu ja toteutettu maailma tuntuu elävältä ja vaaralliselta. Sen eri vuodenajat luovat kauniin taustan traagiselle tarinalle, joka on alusta asti matkalla kohti hävitystä.
Tarinan keskiössä on nuoren naisen, Alban, ja hänen mystisen kumppaninsa Nevan yhteinen matka ja ystävyys. Matka alkaa, kun kaksikko huomaa heidän idyllisen kesän saapuvan äkilliseen päätökseen oudon mustan magian levitessä ympäri maita. Seikkailu vie heidät syvälle maan uumeniin ja kaukaisiin maihin eri vuodenaikojen halki, samalla kun molemmat kasvavat yksilöinä.
Nevan teemoja ovat menetys, identiteetti sekä yhteytemme tähän maailmaan, josta emme ole tarpeeksi kiitollisia. Se huokuu haikeutta ja surua, mutta se on samalla myös kaunis teos, joka juhlii ystävyyttä ja jokaista hetkeä, jonka saamme viettää yhdessä. Parhaimmillaan sen parissa vietetyt hetket saavat pakahtumaan niin syvästi, että pelaamisesta ei tule mitään.
Itse pelattavuus tökkii
Neva on mielenkiintoinen kokemus, sillä sen pelattavuus tuntuu yhtä aikaa toissijaiselta ja viimeistellyltä. Mitä pidemmälle sen parissa etenee, sen monipuolisemmaksi itse peli muuttuu, kunnes äkillinen päätös muistuttaa siitä, miten nopeasti kaikki elämässä tuntuu päättyvän.
Sitä ennen peli kuitenkin kärsii monesta turhauttavasta kohtauksesta, jotka syövät sen maagisen tunnelman ja tarinan tehoja. Erityisesti pakolliset kohtaukset, joissa Alban on paettava suuria hyökyaaltoja tai vihollisia, ovat tuskallisen huonosti toteutettuja. Ne perustuvat lähestulkoon täysin epäonnistumiseen ja tästä oppimiseen, mikä muissa peleissä toimisi varmasti paremmin. Nevassa se kuitenkin muistuttaa siitä, että kyseessä on peli. Mikä puolestaan hankaa vastaan sitä tunnelmaa, mitä kaikki muu kokemuksessa yrittää tavoittaa.
Toinen osapuoli pelistä perustuu taistelulle, joka ei myöskään vakuuta. Alban hyökkäykset jäävät yleensä yhden napin varaan, vaikkakin Nevasta tulee oiva taistelutoveri matkan edetessä. Muutamat yhteenotot jäävät kuitenkin mieleen. Niissä yhdistyvät pelin pulmanratkonta ja perinteinen miekkailu tavalla, jonka jälkeen tuntee saavuttaneensa jotain.
Sen sijaan Alban ja Nevan suhde on pelin paras ja tarkkaan mietityin kokonaisuus. Alussa pieni valkoinen susihukka tarvitsee Alban huolenpitoa jatkuvalla syötöllä. Kun pikkuisen henki on vaarassa ensimmäisen kerran, ei voi kun pidättää hengitystä kunnes tämän saa pelastettua. Yksi näppäimistä on varattu vain yhteen tarkoitukseen: Nevan rauhoittamiseen. Pitkältä kantamalta Alba kutsuu Nevaa luokseen, lähettyvillä hän puolestaan höpisee tälle mukavia. Kun kaksikko on vierekkäin, Alba halaa ystäväänsä.
Tämä side kantaa peliä jopa silloin, kun muut osa-alueet turhauttavat.
Lyhyempi kokemus olisi tehokkaampi
Neva ei ole pitkä teos, mutta sisältöönsä nähden se voisi olla lyhyempi. Mikäli Gris on tuttu tapaus, Nevan parissa pyörähtää noin tuplasti se aika, mitä edeltäjänsä parissa. Eli noin kuutisen tuntia. Jos sen parissa ei jää fiilistelemään, kokonaisuuden voi läpäistä yhdeltä istumalta pitkän iltapäivän aikana.
Mutta Nevan vahvuus on juuri tunnelmoinnissa. Niissä hetkissä, jotka tiedämme häviävän. Sen tarina särkee sydämen, koska sen fantasiasta voi erottaa totuuden karvaan sanoman. Kaikki tämä on häilyvää, eikä meistä jää mitään jälkeen. Vuodenajat vierivät eteenpäin, ja pian hautakivetkin peittyvät uusien metsien alle.
Tällaiset kokemukset ovat tärkeitä, jopa pienine vikoineen. Neva ei ole täydellinen peli, mutta se on merkittävä pieni taideteos, joka ansaitsee tulla koetuksi.
